Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää, kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen — ainiaaksi.
Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"
Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä. Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa… Teltta repesi… lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä särkeä että kaataa sen…
Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:
— Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta kaadu, kun minä hyppään…
Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku olento oksien välitse pujahti lautalle.
Se oli Kotka.
— Marysia, puhui hän, — sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!
Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.
Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.
Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti. Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan. Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat. Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä, sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian puoleen: