— Nyt sinä olet minun, sillä minä olen riistänyt sinut kuoleman kidasta.
Hän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina ponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut vastata olevansa toisen morsian.
— Marysia! huudahti nuori mies hellästi, — oma kultaseni!
— Minne me kuljemme? kysyi Marysia, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.
— Sama se minne! Olethan sinä luonani, rakastettu!
— Melo, muuten paha meidät perii.
Kotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi. Toisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä hänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut kestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan. Päivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:
— Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni, kunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä kuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt, ehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja saata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä herra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset matkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen Jumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta minä edes kerran vielä sen näkisin.
Siinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: "sinun turviisi minä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi: "älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!" mutta sitte hänen mieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut hukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: "lapsi, anna anteeksi, anna anteeksi!"
Tyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti ääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.