Illemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin. Hetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan, luoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön hetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin hän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: "voi minua, että läksin Puolasta, omasta maastani!" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte tuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra New-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he molemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva kulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin satamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse, saksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että koti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa, toinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta seuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa takoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat Matin pellot, ja päärynäpuut… tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa astuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa vaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!… eikä enään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka Przyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he astelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii… hyönteiset surisevat ilmassa… Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja… Oi Jeesu, Jeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa tulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään kävele… he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo, tienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee maata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen ympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä vain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on liitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla…
Turhaan tyttö huutelee: "isä, isä!" Marysia raukka, ei hän enään palaa luoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.
Tuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti kovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin ääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui taivaan äärimmäisiin rantoihin asti.
He olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta kuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata. Ehkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat kuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi voimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:
— Totta totisesti! tuolla on tulta!
Marysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen, joka välkkyi ja heijastui veteen.
— Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. — Yankeet ovat lähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi ohitsemme… Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!
Hän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja sen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli vielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään likennytkään.
He olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen suuntaan.
Äkkiä katkesi Kotkan kädestä seiväs.