Nyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea pieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni puuhun, joka yksinään seisoi arolla.
Molemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti heidän äänensä.
— Minä ammun, sanoi Kotka, — niin he näkevät tulen ja kuulevat laukauksen.
Hän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului vain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.
Kotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen hän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi puhumaan:
— Marysia… Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja vienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin ottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen kulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan sait sen aikaan, että minä miltei… pelkäsin sinua… Mutta jollet sinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai hukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä lailla minä olen rikkonut sinua vastaan?… Enhän ole tehnyt sinulle mitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni aurinko…
Ennenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo heittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi erottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi virtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän katosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta tytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä olisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja pyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin varmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä vesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti päätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä vene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä taaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä raskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. "En pääse perille", ajatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen kuiskaavan: "pelasta minut!" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla voimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki vettä suustaan ja silmät pinnistyivät… Jos hän nyt kääntyisi takaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä ei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene todella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan hän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa täydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia… Vene yhä likenee. "Auttakaa, auttakaa!" Viime sanan tukehutti vesi, joka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen päänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle… Vene on jo tuossa vieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja vastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua. Nyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu veteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää aallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin… Sitte hän katoaa syvyyteen…
Sillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät taukoamatta käännettyinä valoa kohti.
Virta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen valossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi vimmatusti huutaa apua.
— Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, — hitto minut vieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!