Hetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta
Kotkaa ei siinä veneessä ollut.
Kaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta.
Hyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä
New-Yorkiin.
Mutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska hän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla konduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli kalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja siniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin haamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut ihmisten syy, eivät he olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä ja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta olikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä olisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden maailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät kukkasen, joka sattuu niiden tielle…
Laiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella New-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa vanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.
Vieras mies avasi hänelle oven.
— Onko herra Zlotopolski kotona?
— Kuka se on?
— Vanha herra.
Tyttö näytti nimikorttia.
— Hän on kuollut.