"Sinulla on liian suuret luulot sekä vaikutuksestani että kekseliäisyydestäni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllä Plautiuksen kanssa, niin pian kuin hän palaa kaupunkiin."
"Hän palasi jo toissapäivänä."
"Siinä tapauksessa menkäämme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja kootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo."
"Minä olen aina pitänyt sinusta," huudahti Vinitius lämpimästi, "mutta nyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon—kas, tuon kauniin kuvan tuolta—ja kannan sille uhreja."
Näin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.
"Kautta Helioksen valon!" huudahti hän sitten, "jos jumalallinen
Alexandros (Paris) oli sinun näköisesi, niin en hämmästele Helenaa."
Hänen huudahduksensa oli todella välitöntä ihailua, sillä vaikka Petronius oli vanhempi eikä kovin kookas vartaloltaan, niin oli hän miltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivät ihailleet yksin sitä hienoa älyä ja aistia, joka oli antanut hänelle »arbiter elegantiarum»-nimen, vaan hänen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat häntä kreikkalaiset tytötkin, jotka paraikaa järjestivät hänen togansa poimuja. Toinen tytöistä, nimeltään Eunike, rakasti häntä salaa ja katseli hänen silmiinsä nöyrin, ihastunein katsein.
Petronius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kääntyi hymyillen Vinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa naisesta:
"Animal impudens… j.n.e."
Sitten kiersi hän käsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympäri ja saattoi hänet tricliniumiin.