Vinitiuksen mieleen muistuivat sanat, jotka Pomponia Graecina Acten luona oli lausunut, ja mielihyvällä kuunteli hän Chilonin kertomusta. Hänen tunteensa Lygiaa kohtaan oli tosin muuttunut miltei vihaksi, mutta tuntui sentään hyvältä kuulla, ettei oppi, jota Lygia ja Pomponia tunnustivat, ollut rikollinen eikä saastainen. Hänessä heräsi kuitenkin hämärä aavistus, että juuri tuo oppi, tuon tuntemattoman, salaperäisen Kristuksen kunnioittaminen on erottanut hänet ja Lygian toisistaan, ja äkkiä hän rupesi pelkäämään ja vihaamaan sitä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Chilonille oli todella tärkeää saada Glaucus pois tieltä. Vanhus oli kyllä iäkäs, mutta hän ei laisinkaan ollut mikään raihnas äijä. Kuvauksessa, minkä Chilon hänestä oli antanut Vinitiukselle, oli kyllä osa tottakin. Hän oli todella aikoinaan tuntenut Glaucuksen, mutta pettänyt hänet, saattanut hänet rosvojen käsiin, ryöstänyt häneltä perheen, omaisuuden ja vihdoin toimittanut hänet murhamiesten saaliiksi. Näiden tapausten muisto ei sentään laisinkaan painanut hänen omaatuntoaan, vaikka hän vielä lisäksi oli heittänyt kuolevan Glaucuksen kedolle Minturnaen likeisyyteen—eikä suinkaan mihinkään majataloon. Mutta eihän hän mitenkään ollut saattanut aavistaa, että Glaucus paranisi haavoistaan ja palaisi Roomaan. Kun hän siis huomasi hänet rukoushuoneessa, pelästyi hän niin suuresti, että hän todella ensi hetkenä päätti lakata etsimästä Lygiaa. Mutta toiselta puolen peloitti Vinitius häntä vieläkin enemmän. Hän ymmärsi, että hänen täytyy valita joko Glaucuksen viha tai mahtavan patrisin kosto. Viimemainitun avuksi voi lisäksi ennättää toinen vieläkin mahtavampi—Petronius. Näitä asianhaaroja punnittuaan lakkasi Chilon epäilemästä. Hän huomasi, että vähäväkiset vihamiehet ovat paremmat kuin mahtavat, ja vaikka hänen pelkurimainen luonteensa kammosi kaikkia veritöitä, päätti hän sentään surmauttaa Glaucuksen vieraan käden avulla.
Nyt oli pääasia valita miehet, ja heistä hän oikeastaan oli tullut puhumaan Vinitiuksen kanssa. Hän oli viettänyt monet yöt viinakapakoissa ihmisten joukossa, joilla ei ollut kotia, kunniaa eikä uskoa, ja heidän joukostaan kyllä helposti olisi löytänyt miehiä, jotka olisivat ottaneet tehdäkseen minkä työn hyvänsä, varsinkin nyt, kun he olivat haistaneet, että Chilonilla oli rahaa. Mutta vielä helpommin olisi voinut sattua, että olisi joutunut tekemisiin miesten kanssa, jotka, saatuaan palkan käsiinsä, olisivat petkuttaneet häneltä koko summan, uhaten jättää hänet vartijoiden haltuun. Muuten Chilon joku aika sitten oli ruvennut inhoamaan noita likaisia ja hirmuisia kerjäläisiä, jotka asustelivat epäilyttävissä hökkeleissä Suburrassa ja Tiberin takana. Hän tuomitsi kaikkia itsensä mukaan eikä ikinä ollut syventynyt kristinuskoon tai kristinoppiin. Sentähden hän arveli, että kristittyjenkin joukosta kyllä löytää sopivan välikappaleen, jopa paljo luotettavamman kuin nuo muut, ja hän päätti esittää asiansa sellaisessa valossa, ettei asianomainen suostu siihen yksin rahan tähden, vaan harrastuksesta.
Tätä tarkoitusta varten hän läksi illalla Eurytiuksen luo, jonka hän tiesi koko sielustaan haluavan auttaa hyväntekijätään. Varovaisena miehenä ei hän sentään aikonutkaan ilmoittaa hänelle todellista tarkoitustaan, sillä olihan se selvästi ristiriidassa vanhuksen hyveen ja hurskauden kanssa. Chilon tarvitsi miehiä, jotka olivat valmiit mihin tahansa, ja heille hän aikoi esittää asiansa niin, että he jo oman turvallisuutensa tähden tahtoivat pitää suunsa kiinni.
Ostettuaan vapaaksi poikansa oli vanha Eurytius vuokrannut pienen myymälän Circus Maximuksen varrella. Sellaisia myymälöjä vilisi siellä, ja vanhus puolestaan aikoi ruveta myymään oliveja, papuja, kyrsiä ja hunajalla höystettyä vettä yleisölle, joka kävi katsomassa kilpa-ajoja. Chilon tapasi hänet paraikaa järjestämässä myymäläänsä. Hän tervehti häntä Kristuksen nimeen ja kävi paikalla puhumaan asiasta, jonka tähden hän oli tullut. Hän oli tehnyt palveluksen Eurytiukselle ja toivoi, että tämä puolestaan tekisi vastapalveluksen hänelle. Hän tarvitsee pari kolme voimakasta, rohkeata miestä torjumaan vaaraa, joka uhkaa sekä häntä että kaikkia muita kristittyjä. Tosin hän nyt on köyhä, koska hän on antanut Eurytiukselle miltei koko omaisuutensa, mutta hän on sentään valmis korvaamaan miehille heidän vaivansa, jos he vain luottavat häneen ja uskollisesti täyttävät hänen käskynsä.
Eurytius ja hänen poikansa Quartus kuuntelivat hyväntekijänsä sanoja miltei polvillaan ja vakuuttivat olevansa valmiit tekemään, mitä ikinä hän vaatii, he kun tiesivät, ettei niin pyhä mies saata vaatia mitään, joka ei olisi Kristuksen opin mukaista.
Chilon vakuutti heidän olevan oikeassa, nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti rukoilevan. Itse asiassa hän punnitsi, ottaisiko vastaan heidän tarjouksensa, joka voisi tuottaa hänelle tuhat sestertsiä. Mutta hetken mietittyään hän hylkäsi sen. Eurytius oli vanha, sekä kärsimysten että sairauden lamauttama, ja Quartus oli vasta kuudentoista vuotias. Chilon tarvitsi luotettavaa ja ennen kaikkea voimakasta väkeä. Rahoista toivoi hän onnellisen tuumansa avulla voivansa pelastaa suurimman osan itselleen.
Jonkun aikaa he itsepintaisesti pysyivät ehdotuksessaan, mutta hellittivät, kun Chilon päättävästi kieltäytyi.
"Tunnen leipuri Demaan," virkkoi Quartus äkkiä "jonka myllyssä on työssä sekä orjia että päiväpalkkalaisia. Muuan päiväpalkkalaisista on niin väkevä, että hän voittaa neljä miestä. Olen itse nähnyt hänen nostavan kiven, jota ei neljä miestä saanut liikkumaan paikalta."