KAHDEKSASTOISTA LUKU.

»Petronius Vinitiukselle:

Sinun on käynyt huonosti, rakkahimpani! Venus on nähtävästi sekoittanut ajatuksesi ja vienyt sinulta järjen, sillä ethän sinä enää muista etkä ajattele muuta kuin rakkautta. Luepa joskus vastauksesi kirjeeseeni, niin näet, miten välinpitämättömäksi sinulle on käynyt kaikki, mikä ei koske Lygiaa, kuinka kaikki toimintasi on keskittynyt häneen ja kuinka sielusi lakkaamatta kiertelee hänen ympärillään, kuten haukka saaliin ympärillä, johon se on iskenyt silmänsä. Kautta Polluxin! löydä hänet kiireen kautta! Muuten tulesi polttaa sinut poroksi, tai sinä muutut egyptiläiseksi sfinksiksi, jonka kerrotaan rakastuneen kalpeaan Isikseen ja senjälkeen käyneen aivan välinpitämättömäksi ja kuuroksi ympäristölleen ja ainoastaan eläneen odottaakseen yötä, jolloin se kivettyneillä silmillään sai tuijottaa rakastettuunsa.

Juokse sinä vain valepuvussa pitkin kaupunkia ja kulje filosofisi seurassa rukoushuoneisiin. Kaikki, mikä on omiaan herättämään toivoa ja tappamaan aikaa, ansaitsee kiitosta. Mutta lupaa minun mielikseni yksi asia: palkkaa Croton kolmanneksi joukkoonne, ja ryhtykää sitten toimeen, sillä tuo Ursus, Lygian orja, näytti tavattoman voimakkaalta mieheltä. Palkkaa Croton. Se on viisainta ja turvallisinta. Kristityt varmaankaan eivät ole sellaisia roistoja, jommoisiksi heitä yleensä luullaan, koska Lygia ja Pomponia Graecina kuuluvat heihin. Ovathan he sitäpaitsi näyttäneet, että saavat aikaan paljonkin, kun joku heidän laumansa lampaista on vaarassa. Kun sinä nyt näet Lygian, niin tiedän, ettet voi hillitä itseäsi, vaan tahdot paikalla ottaa hänet haltuusi. Mutta miten te kahden Chilonideen kanssa silloin aiotte menetellä? Croton taas kyllä keksii keinoja, vaikka olisi tekemisissä kymmenen sellaisen miehen kanssa kuin tuo Ursus, Lygian puolustaja. Varo ettei Chilon saa nylkeä sinua, mutta älä sääli rahoja Crotonia palkatessasi. Tämä on paras neuvo, minkä voin sinulle lähettää.

Täällä on jo lakattu puhumasta pienestä Augustasta ja hänen noiduttamisestaan. Poppaea häntä vielä joskus muistelee, mutta Caesarilla on muuta ajattelemista. Jos muuten on totta, että jumalallinen Augusta taasen on siunatussa tilassa, niin lapsi-vainaja piankin katoaa hänen muististaan jäljettömiin. Olemme tässä olleet muutamia päiviä Napolissa tai oikeastaan Bajaessa. Jos sinä vain olet kyennyt ajattelemaan jotakin, niin korvissasi on täytynyt soida kaiun elämästämme täällä, sillä Rooma ei muusta puhu kuin siitä. Napolista läksimme suoraa päätä Bajaehen, jossa meitä aluksi kiusasi muisto äidistä ja omantunnon vaivat. Mutta koetapa arvata, mihin Vaskiparta jo on päässyt? Äidin murha antaa hänen silmissään vain aihetta runoilemiseen, ilveilyn ja murhenäytelmien esittämiseen. Ennen hän todella katui, sillä hän on pelkuri, mutta nyt hän on tullut vakuutetuksi, että maailma yhä seisoo entisillä perustuksillaan ja ettei yksikään jumala tahdo kostaa hänelle, ja nyt häntä vain huvittaa liikuttaa ihmisten mieliä kovan kohtalonsa esittämisellä. Välistä hän karkaa vuoteestaan keskellä yötä ja väittää Raivotarten ajavan itseään takaa. Hän herättää meidät, katselee ympärilleen, asettuu kaikenlaisiin Orestesta esittävän näyttelijän—huonon näyttelijän—asentoihin, lausuu kreikkalaisia runoja ja tarkastaa, ihailemmeko häntä. Ja me, me tietysti ihailemme! Me emme sano hänelle: mene pois nukkumaan, senkin kulhari! kuten meidän pitäisi sanoa, vaan me raivoamme hänen kanssaan, niinikään murhenäytelmän nuottiin, ja suojelemme suurta taiteilijaa Raivottarilta. Kautta Castorin! tottahan sinä olet kuullut, että me Napolissa esiinnyimme julkisesti. Kaikki kreikkalaiset tyhjäntoimittajat sekä Napolista että ympäristöstä olivat haalitut paikalle, ja he täyttivät arenan niin inhoittavan hien ja sipulin hajulla, että kiitin jumalia, kun ei minun tarvinnut istua ensimmäisissä riveissä augustianien kanssa, vaan sain olla näyttämön puolella Vaskiparran luona. Mutta uskotko, että häntä vaivasi esiintymispelko? Hän pelkäsi todella! Tarttui käteeni ja vei sen sydämelleen, joka todella sykki hyvin nopeassa tahdissa. Hänen hengityksensä oli hätäinen, ja kun hänen piti lähteä näyttämölle, kalpeni hän pergamentin karvaiseksi, ja hikikarpalot peittivät otsan. Ja kuitenkin hän tiesi, että kaikilla riveillä istuu aseellisia pretoriaani-sotamiehiä, valmiina tarpeen vaatiessa sytyttämään innostuksen tulta. Mutta ei sitä tarvittu. Apinalauma Kartagon seuduilla ei olisi osannut paremmin ulvoa kuin nuo ryysymekot. Vakuutan sinulle, että sipulin haju leijaili aina näyttämölle asti. Nero kumarsi, painoi käden sydämelleen, heitteli yleisölle lentosuudelmia ja itki. Sitten hän karkasi meidän luoksemme, jotka odotimme näyttämön takana, käyttäytyi kuin juopunut ja huusi: »mitä ovat kaikki muut voitot tämän voittoni rinnalla?» Mutta arenalla ulvoi yhä roskaväki ja leipoi käsiään, hyvin tietäen leipoutuvansa Caesarin suosioon, lahjoihin, kesteihin, arpalippuihin ja vastaisiin kulharinäytäntöihin. En todellakaan kummastele heidän ihastustaan, sillä eihän sellaisia esityksiä ennen ole nähty eikä kuultu. Mutta Nero toisteli toistelemistaan: »kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä! kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä!» Luulen, että hän siitä hetkestä asti on vihannut Roomaa entistä enemmän. Siitä huolimatta Roomaan vartavasten lähetettiin sanansaattajat viemään tietoa voitosta, ja nyt vain odotetaan, että senaatilta näinä päivinä tulisi kiitos. Heti Neron ensimmäisen esiintymisen jälkeen sattui täällä merkillinen tapaus. Juuri kun yleisö oli ehtinyt poistua, romahti koko teatterirakennus äkkiä hajalle. Olin itse paikalla enkä nähnyt ainoatakaan ruumista vedettävän esiin raunioiden alta. Useat kreikkalaiset pitivät tätä jumalien vihan merkkinä siitä, että Caesarin arvoa on alennettu, mutta Caesar itse väittää, että tapaus päinvastoin osoittaa jumalien suosiota ja takaa heidän suojeluksensa sekä hänen laululleen että kaikille sen kuulijoille. Tämän johdosta tietysti on kannettu suuria kiitosuhreja temppeleissä, ja Caesarin halu matkustaa Akaiaan on aika lailla kiihtynyt. Pari päivää sitten hän sentään sanoi minulle pelkäävänsä, mitä Rooman väestö tähän sanoo: kunhan ei se suuttuisi, koska se rakastaa Caesariaan, ja tuskastuisi, kun hänen poissa ollessaan vilja pitkiksi ajoiksi jää jakamatta köyhälle kansalle ja näytännöt antamatta.

Joka tapauksessa lähdemme Beneventumiin katsomaan suutarinpojan komeuksia, joista Vatinius kerskailee, ja sieltä Helenan jumalallisten veljien suojassa Kreikkaan. Mitä minuun tulee, olen huomannut, että kun ihminen on hullujen joukossa, niin hän itsekin tulee hulluksi, vieläpä hulluus häntä voi viehättääkin. Kreikka ja matkustus siellä tuhansien sitrojen soidessa, jonkinlainen Bakkuksen riemukulku nymfien ja bakkantinaisten keskellä, jotka ovat seppelöidyt viheriällä myrtillä, viinipuun lehvillä ja köynnöksillä, vaunut, joiden eteen on valjastettu tiikereitä, kukat, thyrsos-sauvat, seppeleet, evoe-huudot, soitto, runous ja koko Hellaan käsientaputukset—kaikki tämä on sangen kaunista! Mutta me haudomme vielä rohkeampia tuumia. Me tahdomme luoda jonkin itämaisen satuvaltakunnan, palmujen, auringon, runouden maan, jossa todellisuus on muuttunut unelmaksi ja yhtämittaiseksi elämän riemuksi. Me tahdomme unohtaa Rooman ja sijoittaa maailman painopisteen jonnekin Kreikan, Aasian ja Egyptin välille, elää ei ihmisten, vaan jumalten elämää, unohtaa jokapäiväisyyden, harhailla kultaisissa galeerivenheissä purppurapurjeiden varjossa pitkin Arkipelagia, olla Apollo, Osiris ja Baal samassa persoonassa, olla rusovärisinä aamuruskon koittaessa, kultaisina auringon loisteessa, hopeaisina kuun hohteessa, hallita, laulaa, unelmoida. Ja uskotko, että minä, jolla vielä on sestertsian verta järkeä ja assin edestä älyä, joudun tuollaisten haaveiden valtaan ja annan niiden temmata itseni mukaansa siksi, että vaikka eivät olekaan mahdollisia, ainakin ovat suuria ja kummallisia? Sellainen satuvaltakunta olisi sentään jotakin, satuvaltakunta, joka vielä vuosisatojen kuluttua tuntuisi ihmisistä unennäöltä! Jollei Venus pukeudu jonkun Lygian tai edespä jonkun Euniken hahmoon ja jollei elämää kaunista taide, niin se sinänsä on mitätön ja apinan näköinen. Mutta Vaskiparta ei toteuta näitä ajatuksiansa, ehkäpä siksi, ettei tuossa runouden ja Idän satuvaltakunnassa ole sijaa petokselle, alhaisuudelle ja kuolemalle, ja hänessä on runoilijan ulkomuodon alla joutava kulhari, tyhmä ajuri ja älytön tyranni. Mutta me vain kuristamme ihmisiä, kun he jollakin tavalla tuottavat pettymystä. Torquatus Silanus-raukka on jo varjo. Hän avasi suonensa muutama päivä sitten. Lecanius ja Licinius ottavat kauhulla vastaan konsulinviran. Vanha Traseas ei vältä kuolemaa, sillä hän uskaltaa olla rehellinen. Tigellinuksen ei ole vielä onnistunut saada minulle käskyä, että avaisin suoneni. Minä olen vielä tarpeellinen sekä »kauneuden tuomarina» että neuvonantajana. Ilman minun apuani ei matka Akaiaan onnistuisi. Useasti kuitenkin arvelen, että ennemmin tai myöhemmin minäkin saan samanlaisen lopun, ja tiedätkö mitä minä silloin tahtoisin? Sitä vain, ettei Vaskiparta saisi anastaa myrrhamaljaani, jonka sinäkin kyllä tunnet ja jota ihailet. Jos sinä olet minun kuolinhetkenäni läsnä, niin annan sen sinulle, mutta jos silloin olet kaukana, niin lyön sen rikki. Mutta sitä ennen on meidän edessämme vielä suutarin Beneventum, olympialainen Kreikka ja Fatum, Kohtalo, joka tuntemattomana ja aavistamattomana kohtaa jokaisen hänen tiellään. Tällä kertaa jää hyvästi ja palkkaa palvelukseesi Croton, sillä muuten vievät vielä toisen kerran käsistäsi Lygian. Kun olet lakannut tarvitsemasta Chilonia, niin lähetä hänet minun luokseni, missä ikinä ollenkin. Ehkäpä minun vielä onnistuu tehdä hänestä toinen Vatinius, ja ehkä konsulit ja senaattorit vielä kerran vapisevat hänen edessään, kuten vapisivat ritari Pikilangan edessä. Sellaista näytelmää todella kannattaa odottaa. Kunhan nyt olet löytänyt Lygian, niin anna minulle sana, jotta tietäisin uhrata parin joutsenia ja parin kyyhkysiä täkäläisessä pyöreässä Venustemppelissä. Näin tässä joskus unta Lygiasta. Hän oli istuvinaan sinun polvellasi ja odottavinaan suudelmiasi. Koeta nyt pitää huolta, että uni olisi ennustus. Olkoon taivaasi pilvetön, ja jos sille joku pilvi ilmestyisi, niin olkoon sillä ruusun ruso ja lemu. Jää terveeksi ja hyvästi!»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Vinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensä, kun Chilon hiljaa astui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivät olleet ilmoittaneet häntä, koska he olivat saaneet käskyn aina heti paikalla päästää hänet isännän puheille, yhdentekevä oliko yö vai päivä.

"Olkoon ylevän esi-isäsi Aineaan jumalallinen äiti," huudahti Chilon, "sinulle, herra, yhtä suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut minulle."

"Mitä se merkitsee?" kysäisi Vinitius ja karkasi kiireesti ylös pöydän äärestä.