Äkkiä juolahti hänen mieleensä valoisa ajatus.
"Kuulepa, Urbanus," virkkoi hän, "minä asun Korintossa, mutta tulin tänne Kos-saarelta ja täällä Roomassa neuvon Kristuksen oppia eräälle tytölle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hän palvelee »vestiplicana» erään Caesarin ystävän, Petroniuksen, talossa, ja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki kristityt. Sitäpaitsi hän eräälle toiselle Caesarin ystävälle, Vinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsiä erään neidon…"
Äkkiä keskeytti hän puheensa ja jäi ihmeissään tuijottamaan työmieheen, jonka silmät olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmät ja jonka kasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme.
"Mikä sinun on?" kysyi hän aivan pelästyksissään.
"Ei mikään, isä. Huomenna tapan Glaucuksen!…"
Kreikkalainen vaikeni. Hetken perästä laski hän kätensä työmiehen olalle, käänsi hänet niin, että kuunvalo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan häntä. Nähtävästi hän ei oikein tietänyt, urkkisiko enemmän ja vetäisikö asiat juurta jaksain päivän valoon vai tyytyisikö tällä kertaa siihen, mitä oli saanut kuulla ja mitä oli alkanut aavistaa.
Vihdoin pääsi hänen myötäsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa veti hän syvältä henkeään, laski sitten uudestaan kätensä työmiehen päälaelle ja kysyi juhlallisella, läpitunkevalla äänellä:
"Sanotko, että pyhässä kasteessa sait nimen Urbanus?"
"Kyllä, isä."
"No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!"