"Kalan."
"Mitä sanot?"
"Sanon kalan. Pitikö sen ehkä merkitä, että hänen suonissaan vastaiseksi virtaa kylmä veri?—en tiedä! Mutta varmaan sinä, joka sanoit minua keväiseksi umpuksi elämän puussa, osaat arvata tuon merkin tarkoituksen."
"Rakkaimpani, kysy sitä Pliniukselta. Hän tuntee kalat. Jos vanha Apitius eläisi, niin hänkin voisi selittää sinulle näitä seikkoja, sillä hän sai eläessään enemmän kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu yhtaikaa."
Siihen heidän keskustelunsa loppui, sillä he tulivat vilkasliikkeisille kaduille ja ihmisten hälinä esti heidän ääniään kuulumasta. Vicus Apollinikselta kääntyivät he Forum Romanumille, jonne poutaisina päivinä auringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta väkeä kävelemään edestakaisin pylväiköissä, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia, katselemaan tunnettuja henkilöitä, jotka kantotuoleissa kulkivat ohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja pronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnä muiden myymälöjä, joita talot torin varrella ja vastapäätä Kapitoliumia olivat täynnä. Linnan puoleinen osa Forumia oli vielä varjossa, mutta ylempänä kohoilevia pylvästöjä kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylväistä venyi pitkiä varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, että silmä eksyi niiden sekaan kuin metsään. Rakennukset ja patsaat näyttivät olevan toistensa tiellä, ne olivat mätetyt ikäänkuin päällekkäin, toiset kulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivät pystyyn, toiset turvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertävät pylväät olivat ikäänkuin runkoina metsässä, milloin tukevampina, milloin hennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi, milloin kiertyneinä joonilaisiksi sarviksi, milloin päättyen yksinkertaisiin doorilaisiin neliömuotoihin. Pylväsmetsän yläpuolella välkkyi maalattuja triglypejä, ja tympaneista, päätypinnoista ulkoni veistettyjä jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla näkyi siivekkäitä, kullattuja nelivaljakkoja, ikäänkuin valmiina lähtemään lentoon kohti taivaan sineä, joka niin tyynenä kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia temppelejä. Sekä torin keskellä että sivuilla solui ihmisvirta: joukot astelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitä istuskeli Castorin ja Polluxin portailla, niitä kierteli Vestan temppelin ympärillä. Marmorista maanpintaa vastaan näyttivät ihmiset kirjavilta perhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistä, joka oli pyhitetty »Jovi optimo, maximo», alas sen äärettömiä portaita tulvi uusia hyökyaaltoja; rostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin tarjosivat kaupustelijat korkealla äänellä hedelmiä, viiniä tai viikunamehulla sekoitettua vettä; puoskarit kehuivat ihmeellisiä lääkkeitään, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden olinpaikat, unenselittäjät tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui puheen ja huutojen humuun sistron, egyptiläisen sambukin tai kreikkalaisten huilujen helinä, joku hurskas tai alakuloinen sairas kantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina täplinä parveilivat kivityksellä, keskellä ihmisjoukkoja kyyhkyset, halukkaasti kyttäellen putoavaa jyvästä ja tuontuostakin humahtaen lentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vähäväliä täytyi ihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui koreasti puettuja naisia tai elähtäneitä senaattoreja ja ylimyksiä. Erikielinen väkijoukko mainitsi ääneen heidän nimiään, varustaen kunkin joko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisäyksellä. Siellä täällä hälinässä tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa katujärjestystä. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltä yhtä paljon kuin latinaakin.
Vinitiusta, joka pitkän aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti suuresti hyörinä Forumilla. Tori kyllä hallitsi elävät aaltonsa, mutta tulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystävänsä ajatukset, sanoi sitä »Quiritien pesäksi—jossa ei ole Quiritejä». Kaupungin oma väestö oikeastaan hävisi mitä erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan. Siellä eli etiopialaisia, jättiläiskokoisia, vaaleatukkaisia miehiä kaukaisesta pohjolasta, brittejä, galleja, germaaneja, vinosilmäistä väkeä Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millä minkin värinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia Oronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmät, toisilla laimeat; Arapian erämaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi, juutalaisten rinnat olivat sisäänpainuneet, egyptiläisten kasvoilla viipyi ainainen välinpitämätön hymy. Siellä oli numideja, afreja, kreikkalaisia Hellaasta—jotka viimemainitut yhdessä roomalaisten kanssa hallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitä tieteellään, taiteellaan, viisaudellaan ja lääkitsemistaidollaan—kreikkalaisia saarilta, Vähästä-Aasiasta, Egyptistä, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta. Orjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu läpi, näkyi laiskoja vapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti huolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elämä ja onnenonkiminen oli houkutellut jättiläiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikä pappejakaan. Siellä oli Serapiksen pappeja, palmunoksat käsissä, Isis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin enemmän uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen pappeja, jotka kantoivat käsissään kultaisia riisitähkiä, sitäpaitsi kaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellä oli itämaalaisia tanssijattaria, kirjavat lakit päässä, oli amuletinkauppiaita, oli käärmeenkesyttäjiä ja kaldealaisia tietäjiä, oli vihdoin aivan toimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivät kerjäämään jyvämakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat pääsylipuista sirkukseen, viettivät yönsä Tiberin-takaisen kaupunginosan rappeutuneissa hökkeleissä ja aurinkoisina, lämpiminä päivinä oleskelivat pimeissä porttikäytävissä, Suburran haisevissa ruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden »insuloissa», joissa heille joskus viskattiin jätteitä orjien pöydältä.
Petronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkilö. Yhtä mittaa kuuli Vinitius huudettavan: »hic est!»—»se on hän!» Kansa oli aina pitänyt Petroniuksesta hänen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hän vasta oikein päässyt suosioon, kun oli saatu kuulla, että Petronius Caesarin edessä oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka määräsi tapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko »familian», s.o. kaikki orjat, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sentähden että yksi heistä epätoivon hetkenä oli surmannut julman isäntänsä. Petronius kyllä suoraan huomautti, että asia hänelle oli ollut yhdentekevä, hän oli vain yksityisesti puhunut Caesarille, koska hän oli »arbiter elegantiarum», jonka esteettistä tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi joillekin skyyttiläisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka mielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitä asti Petroniusta.
Hänelle oli kansansuosio yhdentekevä. Hän muisti, että sama kansa oli rakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron käskystä surmattiin—samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin kuumaan höyryyn, sittenkun hänen suonensa ensin oli avattu—samaten Rubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minä päivänä hyvänsä saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi pikemmin pitää huonona enteenä, ja epäilijä Petronius oli taikauskoinen. Hän halveksi joukkoa erittäinkin kahdesta syystä: siksi että hän oli ylimys ja siksi että hän oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat paistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka kadunkulmissa ja pylväskäytävissä pelasivat moraa, niin että alituisesti olivat hiessä ja yskässä—ne eivät hänen silmissään ansainneet ihmisen nimeä.
Hän ei vastannut käsientaputuksiin enempää kuin lentosuudelmiinkaan, joita sieltä täältä heitettiin hänelle, vaan kertoi Marcukselle Pedaniuksesta ja ivasi katuyleisöä, joka raivonsa jälkeisenä aamuna oli taputtanut käsiään Nerolle, kun hän kulki Jupiter Statorin temppeliin. Avirnuksen kirjakaupan luona hän seisautti kantotuolin ja osti kauniisti kirjaellun käsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle.
"Tässä saat lahjan," virkkoi hän.