"Kyllä sentään! Hiukan toinnuttuani kerroin, että olin palannut Aasiasta, että olin taittanut käsivarteni kaupungin ulkopuolella ja saanut paljon kärsiä, mutta että nyt, kun minun piti jättää tämä vierasvarainen talo, huomaan, että kärsimyksetkin sen katon alla ovat enemmänarvoiset kuin muualla ylellisyys—sairaus täällä parempi kuin muualla terveys. Tyttökin kuunteli sanojani hämillään, pää painettuna maata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertävään hiekkaan. Sitten hän nosti silmänsä, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin minuun, ikäänkuin kysyäkseen jotakin—mutta pakeni sitten äkkiä kuin vedenneito ilkeää faunia."
"Hänellä mahtaa olla kauniit silmät?"
"Niinkuin meri! Minä upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle, ettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku poika luokseni ja rupesi kyselemään jotakin, mutta minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi."
"Oi Athene," huusi Petronius, "päästä auki siteet, joilla Eros on tämän pojan silmät sitonut, sillä muuten hän halkaisee päänsä Venuksen temppelin pylväisiin."
Vinitiukselle hän lausui:
"Oi sinä keväinen umppu elämän puussa, oi sinä viinipuun ensimmäinen vihanta oksa! Minun ei pitäisi antaa viedä sinua Plautiuksen luo, vaan Gelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elämän kouluun."
"Mitä minun nyt pitää tehdä?"
"Mitä hän sitten piirsi hiekkaan? Ehkä Amorin nimen tai hänen vasamansa lävistämän sydämen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat päättää, että satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elämän salaisuuksia. Ethän toki jättänyt katselematta noita merkkejä?"
"Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet," vastasi Vinitius "ja Auluksen pojan mentyä katselin kauan piirroksia, sillä tiedän, että neitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtävät hiekkaan mitä eivät tahdo sanoin lausua… Mutta koetapa arvata mitä hän piirsi?"
"Jollen äsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata."