"Päähäni pälkähtää," virkkoi hän sitten, "että jollei unelmiesi jumalatar ole orja, niin voihan hän jättää Plautiuksen talon ja muuttaa sinun luoksesi. Sinä ympäröit hänet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin minä jumalallisen Chrysotemikseni, johon—näin meidän kesken tunnustaen—olen yhtä kyllästynyt kuin hänkin minuun."
Marcus pudisti päätään.
"Eikö sovi?" kysyi Petronius. "Pahimmassa tapauksessa voisin puhua asiasta Caesarille, ja voit olla varma siitä, että Vaskipartamme, jollei muuten, niin ainakin minun tähteni asettuu sinun puolellesi."
"Sinä et tunne Lygiaa!" virkkoi Vinitius.
"No salli minun kysyä, tunnetko sinä häntä—paitsi näkemältä? Oletko puhutellut häntä? ehkä tunnustanut hänelle rakkautesi?"
"Ensin näin hänet suihkulähteellä ja senjälkeen olen tavannut hänet kaksi kertaa. Huomattava on, että aluksi asuin erityisessä, vieraita varten rakennetussa huvilassa, ja koska käsivarteni oli poikki, niin en voinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lähtöni edellisenä päivänä tapasin Lygian illallisen aikana—mutta en saattanut puhua hänelle sanaakaan. Minun täytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita hän Britanniassa oli saanut, sekä miten pienet tilat Italiassa vähitellen häviävät ja miten Licinius Stolo on koettanut sitä estää. Luulen, ettei Aulus yleensä muusta osaakaan puhua ja että me tänäänkin turhaan koetamme päästä niistä asioista, jollet ehkä tahdo kuulla esitelmää nykyajan ylellisyydestä. Heidän kanatarhassaan on fasaaneja, mutta niitä ei syödä, sillä he luulevat, että jokainen syöty fasaani jouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tytön puutarhassa vesialtaan luona, kädessä tuore oksa, jonka hän pisti veteen, sitten sirotellakseen sillä pisaroita liljojen lehdille, ikäänkuin vispilällä. Katsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivät vavisseet, kun parttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan, mutta siellä vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen, joka vielä kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkän aikaa silmilläni häneltä armoa, saamatta sanaa suustani."
Petronius katseli häneen miltei kadehtien.
"Sinua onnellista!" huudahti hän. "Vaikka elämä ja maailma kuinka turmeltuisivat, niin ikuisesti hyvänä pysyy sentään—nuoruus!"
Hetken kuluttua hän kysyi:
"Etkö sinä sitten ensinkään puhutellut häntä?"