Tyttö jäi siihen seisomaan, vaskimalja yhä käsissä, ja hänen silmistään loisti sääli ja murhe.
Vinitius katseli häneen ikäänkuin syövyttääkseen hänet silmäteräänsä, jotta hänen kuvansa jäisi sinne silmälautojenkin alle. Hän katseli hänen kalpeita kasvojaan, jotka näyttivät käyneen entistä valkeammiksi, hänen tummia, kiharia hiussuortuviaan ja köyhää työläisnaisen pukua; hän katseli häneen niin herkeämättä, että tytön lumivalkea otsa hänen katseittensa alla alkoi punertua. Vinitiuksen ensi ajatus oli, että hän aina ja iäti tulee häntä rakastamaan, ja hänen toinen ajatuksensa oli, että hän on syypää tytön kalpeuteen ja köyhyyteen. Hän hänet riisti kodista, jossa häntä rakastettiin ja jossa häntä ympäröi ylellisyys ja mukavuus, hän hänet syöksi tähän kurjaan mökkiin, noihin köyhiin, tummiin villavaatteisiin.
Hän, joka sentään olisi tahtonut puettaa hänet kultakudoksiin ja kaiken maailman kalleuksiin! Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen surun, murheen ja säälin tunne, että hän varmaan olisi langennut polvilleen, jos vain olisi voinut liikkua.
"Lygia," virkkoi hän, "et sentään sallinut tappaa minua."
Tyttö vastasi lempeästi:
"Suokoon Jumala että parantuisit!"
Vinitiukselle, jota vaivasi syyllisyyden tunne sekä entisten että nykyisten Lygialle tuottamiensa kärsimysten takia, sisälsivät nämä sanat todella suloisen lohdutuksen. Hän unohti kokonaan, että mahdollisesti kristillinen oppi pani nuo sanat tytön suuhun, ja tunsi ainoastaan, että hänelle puhui hänen rakastettu naisensa, jonka sanoissa henki hellyys ja yliluonnollinen hyvyys, nivelien hänen sieluaan pohjia myöten. Hiljan olivat tuskat saaneet hänet menemään tainnoksiin, nyt häntä heikensi mielenliikutus. Hänet valtasi ääretön, suloinen voimattomuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut johonkin syvään kuiluun, mutta hänen ei ollut paha olla, hän oli päinvastoin onnellinen. Siinä maatessaan horroksissa luuli hän jumalallisen olennon seisovan vieressään.
Glaucus oli nyt saanut haavan päässä pestyksi ja pani siihen parantavaa voidetta. Ursus otti vadin Lygian käsistä, ja Lygia vei haavoittuneen huulille pikarin, jossa oli viinillä sekoitettua vettä. Vinitius joi kiihkeästi ja tunsi sanomattoman virkistyksen tunteen virtaavan läpi ruumiinsa. Kipu oli todella lieventynyt, kun haavat olivat saaneet hoitoa. Sairas voitti täydellisesti takaisin tajuntansa.
"Anna minun vielä juoda," pyysi hän.
Lygia läksi pikareineen toiseen huoneeseen. Crispus vaihtoi muutamia sanoja Glaucuksen kanssa, likeni vuodetta ja lausui: