"Vinitius, Jumala ei sallinut sinun saada täyttää pahaa aikomustasi. Kuitenkin Hän säästi henkesi, jotta sinä tulisit tuntemaan tilasi. Hän, jonka edessä me olemme pelkkä tomu ja tuhka, antoi sinut turvattomana meidän käsiimme, mutta Kristus, johon me uskomme, käskee meitä rakastamaan vihamiehiämmekin. Sentähden olemme sitoneet haavasi ja, kuten Lygia jo sanoi, rukoilemme Jumalaa, että Hän soisi sinun tulla terveeksi. Mutta kauemmin emme voi pitää huolta sinusta. Jää siis rauhaan ja ajattele, sopiiko sinun vielä ahdistaa Lygiaa, jolta jo olet riistänyt holhoojat ja kodin—sekä meitä, jotka sinulle olemme palkinneet pahan hyvällä."
"Tahdotteko jättää minut?" kysyi Vinitius.
"Tahdomme jättää tämän talon, jossa meitä voi kohdata kaupungin prefektin käsi. Toverisi sai surmansa, ja sinä, joka omaistesi joukossa olet mahtava mies, makaat haavoitettuna. Se ei ole tapahtunut meidän tahdostamme, mutta oikeuden vihan täytyy kuitenkin kohdata meitä…"
"Älkää peljätkö vainoa," sanoi Vinitius, "minä suojelen teitä."
Crispus ei tahtonut hänelle sanoa, että hänen pelkonsa koski muutakin kuin prefektiä ja poliisia—että hän nimittäin ei luottanut Vinitiukseen itseensä, vaan tahtoi turvata Lygian hänen etsimiseltään.
"Herra," huudahti hän, "oikea kätesi on terve: ota tämä taulu ja kynä ja kirjoita palvelijoillesi, että he illalla tulevat noutamaan sinut kotiisi, jossa sinun on mukavampi olla kuin meidän köyhyydessämme. Katso, me asumme täällä köyhän lesken huoneissa, joka palaa pian kotiin poikansa kanssa. Tämä poika tässä lähtee viemään kirjettäsi, ja me saamme kaikki ruveta etsimään toista turvapaikkaa."
Vinitius kalpeni, sillä hän ymmärsi, että miehet aikoivat erottaa hänet Lygiasta ja ettei hän enää koskaan saa häntä nähdä, jos hän nyt hänet kadottaa. Hän ymmärsi, että heidän välillään oli tapahtunut tärkeitä asioita, jotka vaativat aivan uusien keinojen keksimistä, jos hän mieli saada tytön omakseen. Mutta uusien keinojen keksimiseen ei nyt ollut aikaa. Vinitius ymmärsi niinikään, että jos hän lupaa,—vaikkapa vannomalla vakuuttaa—vievänsä Lygian Pomponia Graecinalle, niin heillä on syytä olla uskomatta hänen sanoihinsa—eivätkä he niihin uskokaan. Olisihan hän voinut tehdä sen aikaisemmin. Olisihan hän voinut mennä Pomponian luo ja vannoa, että luopuu tytön etsimisestä. Silloin Pomponia olisi ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja toimittanut tytön kotiin. Mutta Vinitius oli itse ajanut takaa tyttöä, ja nyt hän tunsi, etteivät mitkään hänen vakuutuksensa pystyisi järkyttämään kristittyjen päätöksiä ja etteivät mitkään hänen valansa herättäisi heissä luottamusta. Eihän hän ollut edes kristitty, hän ei siis olisi voinut vannoa kuin kuolemattomien jumalien nimessä, joihin ei hän edes itsekään täysin uskonut ja joita kristityt pitivät suorastaan pahoina henkinä.
Kiihkeästi hän kuitenkin halusi saada Lygian ja hänen holhoojiensa aikomukset ehkäistyiksi. Varmaan hän keksisi jonkun keinon, kunhan saisi aikaa ajatella. Sitäpaitsi hän halusi saada edes jonkun päivän katsella Lygiaa. Niinkuin hukkuva pitää jokaista laudanpätkää ja oljenkortta pelastuksenaan, niin Vinitiuskin luuli muutaman päivän kuluessa keksivänsä jonkun sanan, joka saattaisi viedä hänet likemmä Lygiaa, saavansa kiinni jonkun pelastavan ajatuksen päästä.
Hän kokosi ajatuksensa ja virkkoi:
"Kuulkaa minua, kristityt. Eilen olin teidän kanssanne Ostrianumissa ja kuuntelin oppianne, mutta vaikken vielä sitä tunne, todisti käytöksenne, että olette hyviä, rehellisiä ihmisiä. Kehoittakaa leskeä, joka asuu tässä talossa, jäämään kotiin, jääkää te niinikään paikoillenne ja sallikaa minun jäädä tänne. Sanokoon tämä mies—siinä hän käänsi silmänsä Glaucukseen päin,—joka on parantaja ja joka ymmärtää haavojen hoitoa, voiko minua nyt siirtää. Olen sairas, käsivarteni on poikki. Minun täytyy edes muutamia päiviä saada pysyä liikkumattomana. Vakuutan siis teille, etten liiku mihinkään, jollette väkivallalla minua karkoita."