"Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele häntä: mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi. Mutta jos hän seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja seitsemän kertaa tykös palajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hänelle anteeksi'."
Hänen vaiettuaan syntyi huoneessa entistä hiiskumattomampi hiljaisuus.
Glaucus seisoi hyvän aikaa kädet silmillä. Vihdoin hän otti ne pois ja virkkoi:
"Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vääryyden, jonka olet tehnyt minua kohtaan, kuten minä Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan."
Ursus päästi käsistään kreikkalaisen ja virkkoi hänkin samassa:
"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minäkin annan sinulle anteeksi."
Chilon lankesi maahan ja, nojautuen käsivarsiinsa, kierteli päätään kuin satimeen saatu peto, joka vilkuu ympärilleen ja odottaa, mistäpäin kuoleman isku tulee. Hän ei uskonut silmiään eikä korviaan, hän ei uskaltanut toivoa anteeksiantoa.
Vähitellen sai hän takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet värisivät yhä vielä pelosta.
"Mene rauhaan!" lausui apostoli.
Chilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetäytyi hän Vinitiuksen vuodetta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä turvaa. Hän ei vielä ollut käsittänyt, minkätähden mies, joka oli teettänyt hänellä palveluksia ja joka tavallaan oli hänen rikoskumppaninsa, tuomitsi hänet, sen sijaan ne, joita vastaan hän oli rikkonut, antoivat hänelle anteeksi. Se asia oli selviävä hänelle vasta paljoa myöhemmin. Hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan hämmästystä ja epäluuloa. Vaikka hän olikin selvillä siitä, että hänelle oli annettu anteeksi, teki hänen mielensä kuitenkin kiireen kautta päästä pujahtamaan pois noiden salaperäisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtä paljon kuin heidän julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hän oli vakuutettu siitä, että jos hän vielä viipyy täällä, tapahtuu taasen jotakin odottamatonta. Siinä seisoessaan Vinitiuksen edessä, puhkesi hän sentähden kiireesti puhumaan sortuneella äänellään: