Samoin oli Vinitiuksen laita. Hän ei myöskään saattanut käsittää sitä, mitä oli tapahtunut, ja hänen ajatuksensa olivat yhtä hämärät kuin ajatukset Chilonin päässä. Sen hän sentään saattoi selittää, että nämä ihmiset olivat kohdelleet häntä hyvästi ja että he kostamisen asemasta olivat sitoneet hänen haavansa—siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut heidän oppinsa, mutta pääasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin määrin patriisin ylhäinen asema. Mutta heidän käytöksensä Chilonia kohtaan ulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisässä inhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestä tuli pysyä. Ja vähäväliä täytyi hänen kysyä itseltään: minkätähden he eivät tappaneet kreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdä. Ursus olisi kuopannut hänet puutarhaan tai yöllä kuljettanut hänet Tiberiin. Yöllisten rosvoretkien aikana, joita retkiä pantiin toimeen itse Caesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt olisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestä heidän olisi ollut velvollisuus se tehdä. Tosin ei säälin tunne ollut kokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan atenalaiset pystyttäneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja miekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin oli joskus tapahtunut, että voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas Callicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta kaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten kärsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin, käsityksen mukaan oikeutettu, jopa välttämätön. Koston jättäminen sikseen soti kokonaan hänen luontoaan vastaan. Olihan hänkin Ostrianumissa kuullut, että ihmisen tulee rakastaa vihamiehiään, mutta hän piti sitä jonkinlaisena oppijärjestelmänä, jonka toteuttaminen elämässä ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että Chilon ehkä oli jäänyt surmaamatta siitä syystä, että kristityillä mahdollisesti sattui olemaan joku juhlapäivä taikka kuunneljännes, jolloin ei heidän sopinut tappaa. Sillä olihan hän kuullut puhuttavan, että useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidän sovi aloittaa sotaakaan. Mutta minkätähden eivät he siinä tapauksessa antaneet Chilonia oikeuden käsiin? Minkätähden apostoli sanoi, että jos joku seitsemän kertaa oli rikkonut, hänelle seitsemän kertaa piti suoda anteeksi. Ja minkätähden Glaucus sanoi Chilonille: "antakoon sinulle Jumala anteeksi, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan"? Ja Chilon oli kuitenkin tuottanut hänelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinä saattoi toiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, että joku häneltä olisi surmannut Lygian, niin hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, ellei hän olisi säästänyt syyllistä mistään kärsimyksistä. Mutta Glaucus oli suonut anteeksi! Ja Ursus oli myöskin suonut anteeksi. Ursus, joka itse asiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvänsä Roomassa, koska hänen olisi tarvinnut sen jälkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon kuningas ja anastaa hänen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei Croton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessä virassaan oleva miekkailija, joka oli päässyt virkaansa tappamalla edellisen "kuninkaan"? Näitä asioita ei voinut selittää kuin yhdellä tavalla, nimittäin siten, että näissä ihmisissä asui niin suuri hyvyys, ettei sellaista ikinä oltu maailmassa nähty. He eivät tappaneet, sillä he rakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka käski unohtamaan oman itsensä, omat kärsityt vääryydet, oman onnen ja oman onnettomuuden—ja elämään ainoastaan toisten hyväksi. Ostrianumissa Vinitius kyllä oli kuullut, mikä palkka heitä odotti, mutta sen arvoa ei hän saattanut pitää minäkään. Päinvastoin hän oli sitä mieltä, että ajallinen elämä, joka toisten eduksi sitoutuu kieltäytymään kaikesta, mikä on hyvää ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen käytös häntä suuresti hämmästytti, mutta samalla se herätti hänessä sääliä ja ylenkatsetta. He näyttivät hänen mielestään olevan ikäänkuin mitäkin lampaita, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua suden saaliiksi, eikä hänen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan olentoja, jotka ilman muuta tyytyivät rupeamaan suden ruuaksi. Erittäin kummastutti Vinitiusta se seikka, että kaikkien näiden kristittyjen kasvot Chilonin mentyä loistivat ikäänkuin suuresta ilosta. Apostoli tuli Glaucuksen luo, laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui:

"Kristus on sinussa voittanut!"

Mutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja ilolla, että olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen hänen sydämeensä. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty kostonhimo antaa, ja katseli häneen silmät selällään, kuumeen kiihoittamana ja pitäen häntä puolihulluna. Mieliharmin huomasi hän Lygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kättä, joka oli orjan muotoinen, ja silloin näytti hänestä tämän maailman järjestys olevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa Chilonin kadulle asti sekä pyytäneensä häneltä anteeksi, jos oli pidellyt häntä liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi häntäkin, ja Crispus todisti, että tämä päivä oli ollut suuri voiton päivä. Kun Vinitius kuuli mainittavan voittoja, menivät hänen ajatuksensa aivan sekaisin.

Vähän ajan perästä ojensi Lygia hänelle virkistävää juomaa, ja silloin tarttui hän hetkeksi hänen käteensä ja kysyi:

"Oletko siis sinäkin antanut minulle anteeksi?"

"Olemme kristittyjä. Me emme saa kantaa vihaa sydämessämme."

"Lygia," huudahti nuorukainen taasen "olkoon jumalasi kuka hyvänsä, niin uhraan hänelle hekatombin siksi, että hän on sinun jumalasi."

Mutta neito lausui:

"Sinä uhraat hänelle vielä sydämesi, kunhan opit rakastamaan Häntä."

"Vain siksi, että hän on sinun…" uudisti Vinitius raukeavalla äänellä.