Hänen silmänsä sulkeutuivat, sillä heikkous oli taasen vallannut hänet.
Lygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ääreen ja kumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hänen läsnäolonsa, avasi silmänsä ja hymyili, mutta tyttö laski keveästi kätensä hänen silmilleen ikäänkuin uuvuttaakseen häntä uneen. Silloin valtasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hänen tilansa. Yö oli jo tulossa, ja sitä myöten kun yö likeni, nousi kuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillään Lygian liikkeitä. Välistä hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hän kuuli ja näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta todellisuuteen sekaantui kuumesairaan näkyjä. Vanhalla, hyljätyllä hautausmaalla oli olevinaan pyöreä temppeli, jossa Lygia oli papittarena. Vinitius ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään. Hän oli seisovinaan temppelin harjalla käsissään luuttu, häikäisevässä valossa, aivan kuten ne papittaret, jotka öisin virittävät virsiä kuun kunniaksi ja jommoisia hän oli nähnyt Itämailla. Vinitius ponnisteli kaikin voimin ylös kiertoportaita ryöstääkseen hänet itselleen, mutta hänen perässään mateli Chilon, joka pelkäsi niin, että hampaat suussa kalisivat, ja toisti toistamistaan: "älä tee sitä, herra, sillä neito on papitar ja 'Hän' kostaa." Vinitius ei ymmärtänyt, ketä "häntä" Chilon tarkoitti, mutta sen hän varsin hyvin tajusi, että oli menossa pyhäkköä ryöstämään ja pelkäsi suuresti. Mutta kun hän pääsi ristikolle, joka ympäröi tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli äkkiä Lygian rinnalla ja huusi: "älä satuta kättäsi häneen, sillä hän on minun!" Ja hänen näin sanottuaan läksivät he yhdessä kulkemaan kuun säteiden valaisemaa tietä, joka näytti vievän taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui heidän käsiinsä ja alkoi rukoilla, että he ottaisivat hänet mukaansa.
Siinä hän heräsi ja rupesi, unesta selvittyään, katselemaan ympärilleen. Tuli, joka paloi korkealla liedellä, oli jo alkanut hiipua, mutta valaisi vielä kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ääressä lämmittelemässä, sillä yö oli jo kylmä ja huone tuntui kolealta. Vinitius saattoi nähdä heidän hengityksensä höyrynä puhaltuvan suusta. Apostoli istui keskellä, ja matalalla jakkaralla hänen jalkainsa juuressa Lygia. Hiukan etempänä olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekä ympyrän molemmissa päissä Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori, kaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapäille.
Lygian silmät olivat tähdätyt apostoliin, ja hän kuunteli henkeä pidätellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat käännetyt apostoliin päin. Hän puhui matalalla äänellä. Vinitius rupesi hänkin tuijottamaan Pietariin, ja hänet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen kuin äsken kuumehoureissa. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä ajatus, että hänen unennäkönsä olikin totta ja että harmaahapsinen vanhus todella oli tullut tänne kaukaisista maanääristä ryöstämään häneltä Lygian ja johtamaan hänet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikään vakuutettu, että vanhus paraikaa puhuu hänestä, ehkäpä neuvottelee, miten Lygia olisi erotettava hänestä. Vinitiuksen mielestä oli aivan mahdotonta, että hän puhuisi jostakin muusta. Hän kokosi sentähden koko tahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja.
Silloin huomasi hän kokonaan erehtyneensä, sillä apostoli puhui taasen
Kristuksesta.
"Siinä nimessä he aina vain elävät!" ajatteli Vinitius.
Vanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehiä ja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Häntä. Kun Vapahtaja kysyi heiltä, ketä he etsivät, vastasivat he: "Jeesusta Natsarealaista". Mutta kun Hän sanoi heille: "minä olen!"—lankesivat he maahan eivätkä uskaltaneet satuttaa kättänsä Häneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet toisen kerran, ottivat he Hänet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kätensä valkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perästä:
"Yö oli kylmä, kuten nyt, mutta veri kiehui sydämessäni. Vedin miekkani Häntä puolustaakseni ja hakkasin ylimmäisen papin palvelijalta korvan. Ja minä olisin tahtonut suojella Häntä ennemmin kuin omaa elämääni, mutta Hän sanoi: 'Pistä miekkasi tuppeen. Eikö minun pitäisi juoda sitä kalkkia, jonka Isä minulle antoi?'… Silloin he ottivat Hänet kiinni ja sitoivat."
Apostoli vei käden otsalleen ja vaikeni ikäänkuin saadakseen ajatuksensa kootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidättyä, vaan karkasi paikoiltaan ja rupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinät kultasateena räiskähtivät yltympäri ja liekki leimahti kirkkaaksi tuleksi. Sitten hän istuutui ja huudahti:
"Kävi miten kävi, minä—hei!"