KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän kyllä olevansa heikko, mutta pää oli selkeä ja kuume poissa. Hän luuli heränneensä siitä, että joku kuiskaten puhui huoneessa, mutta kun hän avasi silmänsä, ei Lygia ollut hänen luonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ääressä, kohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiiliä. Löydettyään niitä hän rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, että olisi luullut sepän palkeitten eikä ihmisen huulien olevan työssä. Vinitius muisti nyt, että tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja tuntijan mielihyvällä hän silmäili hänen jättiläisniskaansa, joka oli kuin kyklopin niska, ja hänen vartaloaan, joka oli väkevä kuin patsas.
"Kiitos Mercuriuksen, ettei hän kuristanut kurkkuani," mietti hän itsekseen. "Kautta Polluxin! jos toiset lygiläiset ovat hänen kaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika työ ennenkuin saavat heidät asettumaan."
Ääneen hän lausui:
"Hei, orja!"
Ursus käänsi päätään, hymähti miltei ystävällisesti ja lausui:
"Suokoon Jumala sinulle onnellisen päivän ja terveyden, mutta minä olen vapaa mies enkä mikään orja."
Vinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isänmaasta, kuuli mielihyvällä nämä sanat, sillä hänen roomalaiselle patricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa, vaikka hän olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki enempää kuin yleinen mielipidekään pitänyt ihmisolentona.
"Etkö sinä kuulu Aulukselle?" kysyi hän.
"En, herra. Minä palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hänen äitiäänkin, vapaasta tahdosta."