"Olet oikeassa, se on kummallinen talo. Myöhemmin kerron sinulle, mitä täällä olen kuullut ja nähnyt."
He tulivat atriumiin. Orja, joka siellä palveli, n.s. atriensis, lähetti nomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille istuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli kuvitellut, että tässä ankarassa talossa vallitsisi ainainen alakuloisuus, ei ollut ikinä siellä käynyt, mutta tunsi nyt sekä kummastusta että pettymystä, sillä atrium teki varsin iloisen vaikutuksen. Ylhäällä katossa oli suuri aukko, ja siitä tulvi kimputtain kirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipinöiksi vesisäteissä. Suihkulähteen ympärillä oli neliskulmainen säiliö, johon pahalla ilmalla lankesi sadevesi kattoaukosta. Sitä sanottiin impluviumiksi, ja sen ympärillä kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja näytti olevan oikein talon lempikukka, sillä sekä punaisia että valkeita liljoja oli joukottain. Oli myöskin safirin-värisiä iris-kukkia, joiden sirot terälehdet vesi pärskeellään oli ikäänkuin hopeoinut. Märkien sammalten välistä, jotka ympäröivät liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse näkyi pronssisia lasten- ja vesilintujenkuvia. Eräässä kulmassa oli niinikään pronssista valettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreähtävää päätänsä vettä kohti, ikäänkuin juodakseen. Atriumin permanto oli mosaikkia; seinät olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi maalattua puuta, täynnä kalojen, vaakalintujen ja muiden lentäväisten kuvia, joten niiden värit loistollaan hivelivät silmää. Ovet viereisiin huoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillä ovien välissä seisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta. Liioittelua ei saattanut havaita missään, mutta aateluus ja itsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle.
Petronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja hienostuneella ylellisyydellä, ei kuitenkaan täälläkään saattanut tavata mitään loukkaavaa. Hän kääntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan tätä seikkaa, kun orja työnsi syrjään atriumin ja tablinumin välisen verhon ja talon perältä tuli näkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti asteli heitä kohti.
Tälle miehelle oli jo koittanut elämän ehtoo ja hänen hiuksensa olivat valkeassa kuurassa, mutta silti oli hän vielä reipas, kasvonpiirteet jäntevät ja luiset kuin kotkalla. Tällä hetkellä kuvastui hänen kasvoissaan täydellinen hämmästys, jopa levottomuuskin, sillä Neron ystävän ja uskotun tulo hänen taloonsa oli tuiki odottamaton.
Petronius oli sekä liiaksi maailmanmies että teräväjärkinen ollakseen sitä huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hän sentähden selittämään, että hän tuli kiittämään siitä hoidosta, jota hänen sisarenpoikansa oli saanut nauttia tässä talossa. Kiitollisuus oli ainoana aiheena hänen tuloonsa, ja lisäksi rohkaisi häntä vanha tuttavuus.
Aulus vakuutti omasta puolestaan, että Petronius oli hänelle rakas vieras, mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin hän oli kiitollisuuden velassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietänyt ehkä mistä syystä.
Petronius ei todellakaan sitä tietänyt. Hän loi ruskeat silmänsä ylöspäin ja koetti miettiä, oliko hän tehnyt jotakin pientä palvelusta Aulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hän ei muistanut ainoatakaan, paitsi sen, jonka aikoi tehdä Vinitiukselle. Mahdollisesti hän tietämättään oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se todella oli tapahtunut aivan hänen tietämättään.
"Minä rakastan ja kunnioitan Vespasianusta," jatkoi Aulus, "jonka hengen sinä pelastit, kun hänelle kerran sattui se onnettomuus, että hän nukkui kuunnellessaan Caesarin säkeitä."
"Onni hänelle," virkkoi Petronius, "ettei hän niitä kuullut. Asia olisi sentään saattanut päättyä onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti lähettää centurion hänen luokseen antamaan ystävällisen neuvon, että hän avaisi suonensa."
"Ja silloin juuri sinä, Petronius, hymyilit hänelle."