"Niin, tai oikeastaan päinvastoin. Sanoin hänelle, että Orfeuskin laulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja että Nero nukuttaessaan Vespasianuksen oli saavuttanut yhtä suuren voiton. Punapartaa saa kyllä moittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen Caesarittaremme Poppaea ymmärtää ne asiat juurtajaksain."
"Valitettavasti," puhui Aulus, "ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu kaksi etuhammasta, sillä muuan brittiläinen heitti minua kerran kivellä, ja siitä asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettänyt elämäni onnellisimmat hetket Britanniassa…"
"Siksi että ne hetket olivat voiton hetkiä," lisäsi Vinitius.
Petronius, joka pelkäsi, että vanha sotapäällikkö rupeisi kertomaan muistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset löytäneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi päätä. Samana päivänä oli raivonnut myrsky ja salama oli hävittänyt osan Kuuttaren temppeliä, mikä myöhäiseen syksyyn nähden oli aivan kuulumatonta. Muuan Cotta-niminen mies, joka oli tämän kertonut, tiesi myöskin, että saman temppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon perikatoa, jollei sitä erityisillä uhreilla saataisi peräytetyksi.
Aulus oli sitä mieltä, ettei tällaisia merkkejä saanut olla huomioon ottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden ylellisyydestä, mikä ei olisi ollut ensinkään kummallista—ja silloin olivat sovitusuhrit aina paikallaan.
Nyt puhui Petronius:
"Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinä asuukin suuri mies; minun taloni, joskin liian suuri näin alhaiselle olennolle, on siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin suuren talon häviöstä kuin on esimerkiksi »domus transitoria», niin kannattaako meidän oikeastaan uhrata sen perikadon estämiseksi?"
Plautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa loukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa oikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja hänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti sentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen asuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.
"Se on vanha sukutalo," selitti Plautius. "Senjälkeen kun minä sen perin, ei ole muutettu mitään."
Kun atriumin ja tabliumin välinen oviverho oli vedetty syrjään, oli talo avoinna päästä päähän, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja sen takana olevan salin eli n.s. oecuksen läpi saattoi nähdä kauas puutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissä, ja sieltä liiti atriumiin asti lapsen nauru.