"Salli, oi päällikkö," virkkoi Petronius, "meidän likeltä kuulla tuota heleää naurua, jota nykyään niin harvoin saa kuulla."
"Kernaasti," vastasi Plautius, nousten istualtaan. "Pieni poikani Aulus ja Lygia siellä lyövät palloa. Mutta mitä nauruun tulee, Petronius, niin luulen, että juuri se sinun elämästäsi puuttuu."
"Elämä on naurun arvoinen," vastasi Petronius, "minä kyllä nauran!—mutta tämä nauru soi aivan toisin."
"Petronius," huomautti Vinitius, "on monasti päiväkausia nauramatta ja nauraa sitten taas yöt umpeensa."
Näitä puhellessaan astuivat he talon läpi ja tulivat puutarhaan, missä Lygia ja pikku Aulus löivät palloa. Tähän huviin vartavasten määrätyt orjat, n.s. spheristae, keräsivät maasta pallot ja toivat ne pelaajien käsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmäyksen Lygiaan, mutta pikku Aulus karkasi tervehtimään Vinitiusta ja Vinitius puolestaan kumarsi kauniille tytölle, joka seisoi pallo kädessä, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, hämillään ja puna poskilla.
Puutarhan tricliniumissa, muratti- ja viiniköynnösverkon varjossa istui Pomponia Graecina, ja sinne menivät vieraat häntä tervehtimään. Petronius tunsi hänet, vaikkei hän seurustellutkaan Plautiusten talossa, sillä hän oli nähnyt hänet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttären luona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset, lempeät kasvot, hänen jalomuotoinen vartalonsa, hänen liikkeensä ja sanansa, kaikki hänessä teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen. Pomponia kumosi siihen määrään koko hänen käsityksensä naisesta, että tuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista ei ollut koko Roomassa, täytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hänen seurassaan. Kun hän kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pääsi häneltä aivan vaistomaisesti puhuttelusana »domina», herratar, jota hän ei vahingossakaan olisi tullut käyttäneeksi puhutellessaan esim. Calviaa, Crispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman naisia.—Tervehdittyään ja kiitettyään Pomponiaa huomautti hän, että häntä valitettavasti niin harvoin näkee. Ei häntä tapaa sirkuksessa eikä amfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kätensä miehensä käteen ja vastasi tyynesti:
"Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhä paremmin viihtymään kodin hiljaisuudessa."
Petroniuksen piti vastata hänen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus
Plautius sihisevällä äänellään:
"Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistä, jotka roomalaisille jumalillemme antavat kreikkalaisia nimiä."
"Jumalat ovat jo aikoja sitten käyneet korusanoiksi puhujien puheissa," huomautti Petronius kevyesti. "Ja koska kreikkalaiset meille ovat opettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera kuin Juno."