Tätä lausuessaan kääntyi hän Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hän hänen seurassaan saattanut mitään muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja ryhtyi sitten vastaamaan hänen huomautukseensa heidän vanhuudestaan.
"Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elävät ihan toista elämää ja joiden kasvot Saturnus kokonaan näkyy unohtavan."
Petronius puhui aivan vilpittömällä mielellä, sillä Pomponia Graecinan kasvot, vaikka hän olikin elämänsä ehtoopuolella, olivat harvinaisen tuoreet. Hänen päänsä oli pieni, piirteet hienot. Hän teki aivan nuoren naisen vaikutuksen, vaikka hän kantoi mustaa pukua ja vaikka hän oli huolestuneen ja surullisen näköinen.
Sillaikaa pikku Aulus, joka lämpimästi oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli pyytämään häntä palloa lyömään. Pojan kanssa tuli tricliniumiin myöskin Lygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessä hänen kasvoillaan, tuntui hän Petroniuksen mielestä vieläkin kauniimmalta kuin ensi näkemältä. Hän muistutti todella nymfiä. Petronius ei vielä ollut puhutellut häntä, sentähden hän nyt kumarsi hänelle ja rupesi, tavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan säkeitä, joilla Odysseus tervehti Nausikaata:
Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet…
Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain suku sulla,
Niin ylen autuas sull' isä ompi ja äitisi armas,
Veljesi myös ylen autuahat…
Pomponiaakin miellytti tämän maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia taas kuunteli häntä hämillään, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa silmiään. Vähitellen rupesi hänen suupielissään värähtelemään vallaton hymy ja kasvoista saattoi huomata, että tytössä taisteli ujous ja halu saada vastata—ja vihdoin tämä halu voitti. Hän vilkaisi äkkiä Petroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessä henkäyksessä ikäänkuin ulkoa opitun läksyn:
Kunpa sa vieras et lienekään mies joutava, tyhmä…
* * * * *
Sitten hän kääntyi ympäri ja pakeni kuin pelästynyt lintu.
Nyt oli Petroniuksen vuoro hämmästyä, sillä hän ei ollut saattanut odottaa kuulevansa Homeron säkeitä tytön huulilta, jonka syntyperä oli barbarinen, kuten hän Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hän loi kysyvän katseensa Pomponiaan, mutta tämä ei voinut antaa mitään vastausta, sillä hän katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestä säteileviä kasvoja.