Aulus nimittäin ei saattanut salata ylpeyttään. Rakastihan hän Lygiaa kuin omaa tytärtään ja pitihän hän kreikkalaisuutta sivistyneen seuraelämän huippuna, vaikka hänen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa käskivätkin häntä vastustamaan kreikankieltä ja sen leviämistä. Itse ei hän koskaan ollut sitä oikein oppinut, ja se häntä salaa harmitti. Mutta siitä hän iloitsi, että tämä hienostunut herra ja kirjailija, joka varmaan oli pitänyt hänen taloaan barbarisena, nyt siellä sai vastaukseksi Homeron säkeen alkukielellä.
"Meillä on täällä kreikkalainen opettaja," selitti hän Petroniukselle, "joka opettaa poikaamme, ja tyttö kuuntelee hänkin opetusta. Pieni peipponen se vielä on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme häntä molemmat."
Petronius katseli murattiköynnösten ja kaprifoliain läpi puutarhaan, jossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi tunikassa. Hän heitti palloa ilmaan ja vastapäätä seisoi Lygia, käsivarret ojennettuina ottamaan sitä vastaan. Ensi näkemältä ei tyttö ollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hän tuntui hänestä liian hennolta. Mutta kun hän sitten tricliniumista tarkemmin katseli häntä, niin hän ajatteli, että tuon näköinen mahtoi Aamuruskon jumalatar olla, ja tuntijana hän tunnusti, ettei tyttö ollut tavallista laatua. Jota kauemmin häntä katseli, sitä enemmän hän miellytti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikäänkuin suudelmaksi kaarrettu, silmät siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset hulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen vasken väriin. Hänen kaulansa oli kaitainen, olkapäitten kaarevuus »jumalallinen», koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevään kukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmä sanoi, että tämän tytön kuvaa tuli sanoa »kevääksi». Äkkiä muistui hänen mieleensä Chrysothemis, ja häneltä pääsi ilkeä hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja kulmakarvat mustattuina oli hän kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet lehdet jo putoavat. Ja tätä Chrysothemista häneltä kuitenkin kadehti koko Rooma. Sitten muistui hänen mieleensä Poppaea, mutta kuuluisa Poppaeakin kävi hänen silmissään hengettömäksi vahakuvaksi. Tässä tytössä, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevät, vaan Psychen kirkkaus, joka loisti läpi hänen ruusuisen ruumiinsa niinkuin liekki loistaa lampusta.
"Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on vanha, vanha … kuin Troja."
Sitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan viitaten:
"Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa."
"Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni
Aulus olivat.
Mutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea, mitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä asuvasta kansasta.
Puutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat hiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä. Jonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli keskellä puutarhaa. Pian Aulus sentään erosi heistä, pelotellakseen kaloja läpikuultavassa vedessä. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli alettu jo kävellessä.
"Niin," virkkoi hän matalalla, värisevällä äänellä. "Tuskin olin saanut riisutuksi poikatogan, kun minut lähetettiin Aasian legiooniin. En ollut oppinut tuntemaan kaupunkia—en elämää enkä rakkautta. Tosin muistan ulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minä, kuten Petronius, osaa lasketella runoa heti, kun järki ihmettelystä vaikenee ja omat sanat puuttuvat. Poikana kävin koulua Musoniuksen luona ja hän sanoi meille, että sen, joka tahtoo löytää onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon mukaan—että siis onnen saavuttaminen riippuu meistä itsestämme. Minä puolestani kuitenkin luulen, että on olemassa jotakin paljon suurempaa ja kalliimpaa, joka ei riipu meidän tahdostamme ja jonka yksin rakkaus saattaa antaa.—Etsiväthän tätä onnea itse jumalatkin, siis minäkin, oi Lygia, joka en tähän asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidän jälkiään ja etsin sitä, joka minulle antaisi rakkautta…"