Hän vaikeni. Eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun pikku Aulus viskasi siihen kiviä pelästyttääkseen kaloja. Hetkisen perästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin hellemmällä äänellä.
"Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan, että hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja niin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä. Niin voisin minäkin rakastaa, oi Lygia!… Rikkaus, kunnia, valta—mitä ne ovat muuta kuin savua, tyhjyyttä! Rikas tapaa aina itseään rikkaampia, kuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa kilpailee mahtavampi… Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen kuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän suutelee lemmittynsä huulia… Ei, juuri rakkaus tekee meidät yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!"
Mutta tyttö kuunteli hämillään, kummissaan, ja hänen korvissaan soi kuin kreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Välistä tuntui hänestä siltä kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistä laulua, joka valui hänen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydämen sykkimään pelosta ja oudosta ilosta… Hänestä tuntui siltä kuin Marcus olisi koskettanut jotakin, jota hänessä kyllä ennenkin oli ollut, mutta jota hän ei ollut ymmärtänyt miksikään. Hän tunsi, että hänessä heräsi jotakin, joka tähän asti oli nukkunut, ja että himmeä uni kävi yhä selvemmäksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi.
Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja näkyi nyt alhaalta Janiculus-kummun päältä. Sypressit seisoivat liikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua täynnä. Lygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmänsä, jotka olivat ikäänkuin juuri unesta heränneet—ja illan loistossa, rukous silmissä, kumartuneena tyttöä kohti, oli hän hänen mielestään kauniimpi kaikkia kreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hän oli nähnyt temppelien harjoilla. Vinitius tarttui hänen ranteeseensa ja lausui:
"Etkö arvaa, Lygia, miksi minä näitä puhun sinulle…?"
"En," kuiskasi tyttö niin hiljaa, että Vinitius tuskin saattoi sen kuulla.
Mutta hän ei uskonut sitä, vaan pusersi yhä kovemmin hänen kättään ja olisi varmaan painanut hänet sykkivää sydäntään vasten ja puhunut hänelle hehkuvia sanoja, sillä ihmeellinen impi oli sytyttänyt hänen tunteensa tuleksi—jollei myrttipensaiden reunustamaa tietä pitkin samassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitä kohti.
"Aurinko laskee," huusi hän, "varokaa sentähden iltakylmää älkääkä suututtako Libytinaa."
"En ole vielä ottanut togaakaan ylleni," vastasi Vinitius, "eikä minun ole ensinkään kylmä."
"Vuorten päältä tuskin enää näkyy auringon kehän toinen kylki," puheli vanha sotapäällikkö. "Mutta kas siellä Siciliassa, siellä on lauhkea ilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerääntyä toreille veisaamaan jäähyväisvirsiä mailleen laskevalle Foebukselle."