Ja unohtaen että juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi hän kertomaan Siciliasta, jossa hänellä oli suuria tiluksia ja viljelyksiä. Niitä hän rakasti, ja monasti hän oli aikonut kokonaan muuttaa Siciliaan rauhassa viettämään loppupäivänsä. Tarpeekseen talven kuuraa on jo nähnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielä eivät lehdet putoa puista, vielä hymyilee kaupungin päällä ystävällinen taivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa Albanian vuorille ja jumalat lähettävät vinhat tuulensa Campanialle, niin kuka tietää, vaikka muuttaisi perheineen päivineen rauhaisiin maakyliin.
"Ethän toki tahdo jättää Roomaa, Plautius?" kysyi Vinitius äkkiä levottomasti.
"Olen jo kauan tahtonut," vastasi Aulus, "sillä siellä olisi sekä levollisempaa että vaarattomampaa asua."
Ja uudestaan alkoi hän ylistellä puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka oli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja thymbraa ja joitten ympärillä mehiläisparvet surisevat. Mutta Vinitius välitti vähät hänen paimenlauluistaan, hän pelkäsi ainoastaan kadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan.
Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja ihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan. Ruskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet. Sypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla päivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.
Petroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden ihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut niissä kasvoissa, jotka joka päivä—tai oikeammin sanoen joka yö—häntä ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin. Hämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji kauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan tukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:
"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota meidän Neromme hallitsee."
Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi vaatimattomasti:
"Ei Nero maailmaa hallitse—vaan Jumala."
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo vanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet, mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä: