Hetkisen kuluttua hän kieltäytyi ottamasta vastaan enempää apua, vaikka
Lygian läsnäolo ja näkeminen tuotti hänelle sanomatonta autuutta.
"Nyt riittää," sanoi hän "Lähde jo levolle, jumalattareni."
"Älä puhuttele minua sillä tavalla," vastasi Lygia "minun ei sovi kuulla sellaista."
Samassa hän kuitenkin hymähti ja huomautti, että hänen väsymyksensä jo on poissa ja ettei hän aio lähteä levolle ennenkuin Glaucus on tullut. Vinitiuksen korvissa soivat hänen sanansa soittona, ja mielenliikutus, ihastus ja kiitollisuus sai hänen sydämensä sykkimään yhä voimakkaammin. Hän ei tietänyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se häntä kiusasi.
"Lygia," virkkoi hän hetken vaiettuaan, "en ole tuntenut sinua ennen, mutta nyt tiedän, että koetin voittaa sinut väärällä tavalla. Sanon sinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minä vakuutan, etten nosta kättäni sinua tavoitellakseni."
Mutta Lygian kasvot synkistyivät äkkiä.
"Olisin onnellinen," lausui hän "jos edes kaukaa saisin nähdä hänet, sillä en enää voi palata hänen luokseen."
"Mikset?" kysyi Vinitius kummissaan.
"Me kristityt tiedämme Acten kautta, mitä Palatinuksella tapahtuu. Etkö sinä sitten tiedä, että Caesar vähää ennen lähtöään Napoliin oli kutsunut puheilleen Auluksen ja Pomponian ja—edellyttäen, että he olivat auttaneet minua pakenemaan—uhannut heitä vihallaan. Onneksi Aulus saattoi vastata hänelle: »Tiedät, herra, ettei valhetta koskaan ole kuulunut suustani; minä vannon sinulle, ettemme ole auttaneet häntä karkaamaan ja ettemme enempää kuin sinäkään tiedä mihin hän on joutunut.» Caesar uskoi häntä ja unohti koko asian—mutta vanhimpien neuvosta en minä koskaan ole kirjoittanut äidille missä olen, jotta hän aina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedä olinpaikkaani. Sinä, Vinitius, ehket tätä ymmärrä, mutta meidän ei ole lupa valehdella, vaikka elämämme olisi kysymyksessä. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydämemme juurruttaa, ja sentähden en ole nähnyt Pomponia Graecinaa senjälkeen kun jätin hänen talonsa. Vain silloin tällöin olen antanut viestin kaikua hänen korviinsa, että elän ja ettei minulla ole mitään hätää."
Hänet valtasi sellainen ikävä, että kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta pian hän rauhoittui ja jatkoi: