"Tiedän, että Pomponiakin ikävöi minua, mutta meillä on molemmilla lohdutus, joka puuttuu muilta.
"Niin," sanoi Vinitius "teidän lohdutuksenne on Kristus, mutta sitä minä en ymmärrä."
"Katso meitä: me emme tunne eroa, emme surua emmekä kärsimyksiä, ja jos niitä tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka teille on elämän loppu, on meille elämän alku, sillä se muuttaa olomme onnelliseksi, hyväksi ja tyyneksi, eikä sillä koskaan ole loppua. Koeta päättää kummoinen se oppi on, joka käskee kohtelemaan vihollisiakin laupeudella, joka kieltää valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta ja joka lupaa meille kuoleman jälkeen aavistamattoman onnen."
"Kyllähän minä sen kuulin Ostrianumissa ja näinhän minä kuinka te kohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minä sitä ajattelen, tuntuu se minusta unennäöltä, jota ei pidä uskoa silmin nähneensä eikä korvin kuulleensa. Mutta vastaa sinä minulle toiseen kysymykseen: oletko onnellinen?"
"Olen," vastasi Lygia. "Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton."
Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella.
"Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?"
"Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo."
"Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista."
Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten: