Mutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen rakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää. Ja saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli liikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla. Mitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä pakenemalla? Minkätähden piiloitellut täällä köyhälistön kaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron hoviherra, joka otti osaa hänen hillittömään elämäänsä ja hullutuksiinsa. Olihan sen selvästi todistanut sekin juhla, jota Lygia ei ikinä voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki muutkin, uhraamaan häpeällisille jumalille, joihin hän tuskin itsekään uskoi, mutta joille hän oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta. Olihan hän ajanut häntä takaa tehdäkseen hänet orjattarekseen ja rakastajattarekseen ja syöstäkseen hänet siihen turmeluksen, nautinnon, rikosten ja häpeällisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin Vinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hän juuri sanonut, että jos Lygia ajattelee Kristusta enemmän kuin häntä, hän on valmis vihaamaan Kristusta. Ja Lygian mielestä se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta kuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntiä Häntä vastaan. Kun hän siis huomasi, että hänen sydämensä pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja pyyteitä, kävi hän kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydämensä takia.

Tämän sisällisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja ottamaan selkoa hänen terveytensä tilasta. Hetken ajan kuvastui Vinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kärsimättömyys, sillä häntä harmitti, että hänen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun Glaucus rupesi tekemään hänelle kysymyksiä, vastasi hän miltei halveksien. Tosin hän pian hillitsi mielensä, mutta jos Lygia oli toivonut Ostrianumissa vietetyn yön muuttaneen hänen itsepintaisen luonteensa, niin ne toiveet pian pettivät. Vain Lygiaa kohtaan hän oli muuttunut, muuten olivat hänen rinnassaan säilyneet entiset kovat, itserakkaat tunteet, ja hänen sydämensä oli pysynyt tosiroomalaisena ja petomaisena. Siinä ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikä kiitollisuudelle.

Lygia jätti huoneen, ja hänen mielensä oli täynnä sisällistä tuskaa ja levottomuutta. Ennen, kun hän rukouksessa oli kääntynyt Kristuksen puoleen, oli hänen sydämensä ollut tyyni ja hänen mielensä kirkas kuin vesipisara. Nyt oli hänen rauhansa poissa. Kukan terään oli päässyt myrkyllinen mato, joka rupesi tekemään siellä tuhojaan. Ei unikaan, vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, tuottanut hänelle lepoa. Hän näki unta, että Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-, korybantti- ja miekkailijajoukon etunenässä ja että hän ohjasi ruusuilla koristetut vaununsa kristittyjä kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian käsivarteen, veti hänet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi: »tule mukaan!»

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Sittemmin hän rupesi välttämään yhteistä asuinhuonetta ja tuli harvemmin Vinitiuksen vuoteen ääreen. Mutta hänen rauhansa ei silti palannut. Hän huomasi, että Vinitius seurasi häntä rukoilevin katsein, että hän odotti hänen jokaista sanaansa erityisenä armonosoituksena ja että hän kärsi, vaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi häntä luotaan. Lygia kyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne täytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän koetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä kohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti itselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska jumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä. Sitäpaitsi hän puhumalla hänen kanssaan saattaisi vetää häntä oppinsa puoleen. Mutta samassa hänen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan häntä, osoittaen, että hän kiusaa itseään ja että ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee häntä hänen vuoteensa ääreen. Sentähden eli Lygia ainaisessa taistelussa, ja taistelu kävi päivä päivältä kovemmaksi. Tuontuostakin tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeämmin hän koetti päästä siitä irti, sitä enemmän hän siihen sotkeutui. Hänen täytyi vihdoin tunnustaa itselleen, että hän päivä päivältä enemmän ikävöi Vinitiusta nähdä ja kuulla hänen ääntään. Hänet valtasi sellainen halu istuutua hänen vuoteensa ääreen, että hänen täytyi huutaa avukseen koko voimansa, voidakseen voittaa itsensä. Kun hän likeni sairasta ja tämän kasvot alkoivat säteillä, valautui autuus Lygiankin sydämeen. Eräänä päivänä huomasi hän kyynelten jälkiä Vinitiuksen silmäripseissä, ja ensi kerran hänen eläessään lensi hänen mieleensä ajatus, että sopisi suudella ne pois siitä. Mutta tämä ajatus pelästytti ja hävetti häntä siihen määrään, että hän itki koko seuraavan yön.

Vinitius oli kärsivällinen, sillä hän oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Välistä pani kiukku, kärsimättömyys ja itsepintaisuus hänen silmänsä säkenöimään, mutta pian hän tukahutti tulisuutensa ja loi Lygiaan rukoilevan, anteeksipyytävän katseen. Tämä liikutti Lygiaa entistä enemmän. Ei hän ollut osannut aavistaa, että joku häntä niin rakastaisi. Kun hän sitä ajatteli, valtasi hänet sekä onnen että syyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hän ei enää kohdellut Glaucusta niin ylpeästi kuin ennen ja monesti hän tuli miettineeksi, että köyhä parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan kansan nainen ja joka hoiti häntä suurella hellyydellä, ja Crispus, jonka hän alituisesti näki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisiä. Hän kummasteli omia ajatuksiaan—mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta hän oikein oli ruvennut pitämään ja hänen kanssaan hän keskusteli päiväkaudet, sillä hänen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jättiläinen kertoi hänelle väsymättömällä innolla, ja siinä täyttäessään sairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hänkin kiintymään Vinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei hän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Nazariusta hän ei voinut kärsiä, sillä hän luuli Nazariuksen uskaltaneen rakastua Lygiaan. Pitkän aikaa hän oli peittänyt vastenmielistä tunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi peltopyytä, jotka hän omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut torilta, heräsi Vinitiuksessa quiritien jälkeläinen, jonka silmissä vieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hän kuuli Lygian kiittävän lahjasta, kalpeni hän hirvittävän kalpeaksi, ja kun Nazarius katosi huoneesta noutaakseen vettä linnuille, puhkesi hän puhumaan:

"Lygia, voitko sinä kärsiä, että tuo kantaa sinulle lahjoja? Etkö tiedä, että kreikkalaiset nimittävät hänen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?"

"En tiedä miksi kreikkalaiset heitä sanovat," sanoi Lygia, "tiedän vain, että Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia häneen kummastuneena ja säälien, sillä hän oli jo vieraantunut tuontapaisista tunteenpurkauksista."

Mutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei päästäisi ilmoille ajatuksiaan: hän olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen kuoliaaksi tai lähettämään hänet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa kuokkimaan maata, jalat kahleissa… Hän hillitsi kuitenkin itsensä, tukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perästä: