"Suo anteeksi, Lygia. Sinä olet minun silmissäni kuninkaan tytär ja
Plautiusten ottolapsi."

Ja hän nöyrtyi siihen määrään, että hän, kun Nazarius palasi huoneeseen, lupasi lahjoittaa hänelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita hänen puutarhansa oli täynnä, kunhan hän tästä paranisi ja pääsisi huvilalleen. Lygia kyllä ymmärsi, miten kalliisti ostetut nämä voitot mahtoivat olla hänelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitä enemmän hänen sydämensä taipui hänen puoleensa. Eivät hänen voittonsa Nazariukseen nähden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti. Tosin ei Vinitius enää ollut hänelle mustasukkainen, vaikka hän tuontuostakin suuttui häneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hänen silmissään ollut koiraa parempi. Olihan se sentään vielä lapsi ja jos rakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja nöyrästi. Suurempia voittoja täytyi nuoren tribunin saada itsestään ennenkuin hän saattoi yhtyä—vaikkapa vain ääneti ja itsekseen—siihen kunnioitukseen, jolla täällä Kristuksen nimeä ja oppia kohdeltiin. Siinä suhteessa Vinitius todella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentään Lygian oppi, ja sentähden oli hänkin valmis sitä tunnustamaan. Jota enemmän hänen parantumisensa edistyi, sitä selvemmin hänen mieleensä johtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystä yöstä alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitä ajasta lähtien olivat juolahtaneet hänen päähänsä. Jota enemmän hän mietti, sitä enemmän hänen täytyi ihmetellä tämän opin yliluonnollista voimaa, joka myllertää ihmismielen pohjia myöten. Hän ymmärsi, että siinä täytyy olla jotakin tavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, että jos tämä oppi pääsee sytyttämään koko maailman ja valamaan siihen rakkauttaan ja laupeuttaan, niin täytyy seurata joku sellainen aikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi maailmaa. Hän ei uskaltanut epäillä Kristuksen yliluonnollista syntyperää eikä hänen kuolleistanousemistaan enempää kuin muitakaan ihmeitä. Todistajat, jotka näistä asioista puhuivat, olivat nähneet ne omin silmin. Sitäpaitsi olivat he täysin luotettavat ja pelkäsivät valhetta siihen määrään, ettei saattanut edellyttääkään heidän kertovan olemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllä ihmiset uskomasta jumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessä oli outo arvoitus, jota hän turhaan koetti selittää. Sotihan koko tämä oppi kaikkien olevien olojen järjestystä vastaan, se oli aivan mahdotonta käytännössä toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hänen käsityksensä mukaan ihmiset kyllä saattoivat olla pahoja, niin Roomassa kuin muuallakin maailmassa, mutta asiain järjestys oli hyvä. Jos esimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut sellaisia miehiä kuin Traseas, eikä hävyttömiä tyhjäntoimittajia—niin olisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman yliherruus olivat hyvät olemassa, säätyeroitus oli niinikään tarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tämän opin täytyi—mikäli Vinitius käsitti—kumota kaikki järjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki säätyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi käynyt? Saattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen kansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enää mahtunut patricion päähän. Tämä oppi soti lisäksi hänen tottumuksiaan ja tapojaan, hänen luonnettaan ja koko elämänkäsitystään vastaan. Hän suorastaan ei käsittänyt miten hän olisi saattanut elää, jos esimerkiksi olisi ruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hän pelkäsi ja ihmetteli sitä, mutta koko hänen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hänelle selveni, että se—eikä mikään muu—eroittaa hänet Lygiasta, ja sitä ajatellessa tunsi hän vihaavansa sitä koko sielustaan.

Samassa hänelle kuitenkin selveni, että juuri tuo oppi on puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hänen sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa. Tätä ajatellessa halasi hän hartaasti rakastaa Kristusta. Hän käsitti selvästi, että Kristusta täytyy joko rakastaa tai vihata—välinpitämättömäksi siinä suhteessa ei saata jäädä. Oli kuin kaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata häntä mukaansa. Hän punnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita. Hän taivutti päänsä ja jäi vaieten kunnioittamaan tuota käsittämätöntä Jumalaa—vain siksi, että Hän oli Lygian Jumala.

Lygia kyllä näki mitä hänessä liikkui, kuinka hän taisteli ja kuinka hänen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kärsi hänen kanssaan, mutta toiselta puolen hänet valtasi sääli ja hellyys, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta siitä äänettömästä kunnioituksesta, jota Vinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydämen katkeamattomilla siteillä häneen. Hänen mieleensä muistui Pomponia Graecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lähteenä oli Pomponialle ajatus, ettei hän haudan tuolla puolen saa tavata Aulusta. Nyt rupesi Lygia ymmärtämään, mitä sellainen suru ja tuska merkitsee. Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti täytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että hänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta pian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen liian hyvin. Vinitius—kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton yhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään. Kun ei viisas ja rehellinen Auluskaan hyvän ja täydellisen Pomponian vaikutuksen kautta ollut voinut vastaanottaa kristinoppia—kuinka sitten Vinitius! Ei sellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin: hänestä ei ole toivoa, hänelle ei ole pelastusta.

Lygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan vieroittanut häntä hänestä—päinvastoin teki sääli hänet hänelle kahta vertaa kalliimmaksi. Välistä valtasi hänet halu suoraan puhua hänelle hänen pimeästä tulevaisuudestaan, ja kun hän kerran istui hänen vieressään, sanoi hän, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa elämää. Silloin Vinitius, joka jo oli käynyt terveemmäksi, äkkiä kohosi pystyyn, nojautui tervettä käsivarttaan vasten ja painoi päänsä hänen helmaansa, lausuen: »sinä olet elämä!» Mutta Lygian rinnassa tukahtui hengitys, hänen tajuntansa katosi, ja autuuden väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kiireestä kantapäähän asti. Hän tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja koetti nostaa sitä ylös, mutta taipui samalla hänen puoleensa, kunnes huulet ylettyivät hänen hiuksiinsa. Hetkiseksi vaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa.

Vihdoin Lygia riistäytyi irti ja pakeni. Hänen suonissaan kierteli tuli ja päätä pyörrytti. Täyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se pani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, että hän kalliisti saisi maksaa äskeisen onnenhetkensä, mutta Lygia ymmärsi nyt itse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava yö kului häneltä unettomana, kyynelissä ja rukouksessa. Hän luuli olevansa kelvoton rukoilemaan ja tunsi, ettei hänen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla varhain hän jätti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellä, muratti- ja viiniköynnösten peittämässä lehtimajassa, avasi hän hänelle koko sydämensä, rukoillen, että Crispus soisi hänen jättää Miriamin talon, sillä hän ei enää luota itseensä, hän ei enää saa riistetyksi sydämestään rakkautta Vinitiukseen.

Crispus, vanha, ankara mies, joka vietti päivänsä yhtämittaisessa rukouksen huumauksessa, suostui siihen, että Lygia jättäisi Miriamin talon, mutta lohdutuksen sanaa ei hän lausunut rakkauden-syntiään katuvalle tytölle. Hänen sydämensä leimahti vihan kiivauteen, kun hän vain ajattelikin, että Lygia, jota hän oli holhonnut siitä asti, kun hän tähän taloon pakeni, jota hän oli rakastanut ja uskossa vahvistanut, jota hän oli pitänyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin maaperästä ja jota ei yksikään maallinen henkäys ole saanut saastuttaa—että tämä Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle rakkaudelle kuin taivaalliselle. Hän oli tähän asti luullut, ettei yksikään sydän maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi. Helmenä, jalokivenä, omien käsiensä kallisarvoisena työnä hän oli aikonut uhrata Lygian Hänelle—sentähden tämä tieto täytti hänen mielensä hämmästyksellä ja katkeruudella.

"Mene ja rukoile Jumalaa, että Hän antaisi sinulle syntisi anteeksi," lausui hän ankarasti. "Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut ansaansa, sinut syöksee täydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellät Vapahtajan. Sinun tähtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hän omalla verellään sinun sielusi lunastaisi, mutta sinä valitset osaksesi sen, joka tahtoi tehdä sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala sinut hänen käsistään, mutta sinä avaat sydämesi saastaiselle himolle ja lakastut pimeyden poikaan. Kuka tämä Vinitius on?—Antikristuksen ystävä ja palvelija, hänen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hän sinut veisi, jollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hän itse elää ja jonka Jumala vihansa tulella hävittää? Mutta minä sanon sinulle: parempi olisi sinun ollut kuolla ja pikemmin olisivat nämä seinät saaneet kaatua sinun päällesi, kuin että tuo mies pääsi ryömimään sinun sydämeesi ja röhjäämään sen myrkyllisellä riettaudellaan."

Hän kiivastui kiivastumistaan, sillä enemmän kuin Lygian rikos sellaisenaan katkeroitti häntä ihmisluonto yleensä ja naisluonto varsinkin, jota ei kristinoppikaan saanut varjelluksi Eevan heikkoudesta. Hänet valtasi syvä inho ja halveksimisen tunne. Se ei hänelle merkinnyt mitään, että neito oli säilyttänyt puhtautensa, että hän tahtoi paeta rakkauttaan ja että hän sielun hädässä ja katumuksessa oli tehnyt tunnustuksensa. Crispus olisi tahtonut muuttaa hänet enkeliksi ja nostaa hänet korkeuteen, jossa ei olisi ollut mitään muuta kuin rakkaus Kristukseen—ja tyttö rakastuu augustianiin! Tämä tieto täytti hänen sydämensä katkeruudella ja mahtavalla pettymyksen ja surun tunteella. Ei! Hän ei voinut suoda sitä anteeksi Lygialle! Kiivauden sanat polttivat hänen huuliaan kuin tuliset hiilet. Hän koetti vielä hillitä itseänsä ja olla lausumatta niitä sekä tyytyi heristelemään luisevia nyrkkejään hätääntyneen neidon pään päällä. Lygia oli kyllä tuntenut olevansa rikollinen, mutta ei hän ollut ajatellut olevansa sitä siinä määrässä. Hän oli toivonut voittavansa kiusauksen pakenemalla Miriamin talosta ja siten sovittavansa rikostaan. Mutta Crispus polki hänet maan tasalle: hän paljasti hänelle hänen sielunsa kurjuuden ja mitättömyyden sellaisena, jommoiseksi ei hän ikinä ollut voinut sitä ajatella. Hän oli odottanut, että vanha presbyteri, joka siitä asti kun hän Palatinukselta karkasi, isänä oli vaalinut häntä, osoittaisi hänelle hellyyttä, lohduttaisi, auttaisi ja vahvistaisi häntä.

"Minä uhraan Jumalalle pettymykseni ja tuskani," puuttui Crispus puhumaan, "mutta sinä olet pitänyt Vapahtajaa pilkkanasi, sillä sinä olet vaivuttanut itsesi suohon, ja sen höyryt ovat myrkyttäneet sielusi. Sinä olisit voinut uhrata Kristukselle sielusi ikäänkuin kallisarvoisen astian ja sanoa Hänelle: »täytä se armollasi, Herra!» mutta sinä valitsit mieluummin osaksesi pahan hengen. Suokoon Jumala sinulle syntisi anteeksi ja armahtakoon sinua—minä, joka pidin sinua Kristuksen valittuna … en voi, ennenkuin sinä olet karkoittanut käärmeen…"