Toiselta puolen kuitenkin yksinäisyyskin jo alkoi häntä väsyttää. Kaikki hänen tuttavansa olivat Caesarin kanssa Beneventumissa, hänen täytyi siis yksin istua kotona, pää täynnä ajatuksia ja sydän täynnä tunteita, joista hän ei päässyt selville. Ajoittain hän sentään oli sitä mieltä, että jos olisi joku, jonka kanssa voisi keskustella näistä asioista, niin ehkä voisi päästä niihin jollakin lailla käsiksi, voisi järjestää ne ja ymmärtää ne paremmin. Tämän toivon perustuksella hän kuitenkin muutamia päiviä epäiltyään päätti kirjoittaa Petroniukselle. Ei hän vielä tietänyt, lähettäisikö perille vastauksensa, mutta joka tapauksessa puki hän sen seuraaviin sanoihin:
»Sinä tahdot saada tarkempia tietoja. Täytän pyyntösi, mutta en tiedä, onnistuuko selitykseni nyt paremmin, sillä useita solmuja en vielä itsekään kykene aukaisemaan. Kerroin jo sinulle olostani kristittyjen joukossa ja miten he kohtelevat vihamiehiään—täydellä syyllä he saattoivat pitää minua ja Chilonia vihamiehinään—kerroin myöskin, kuinka hellästi he minua hoitivat, ja Lygian katoamisesta… Ei, rakkaani, eivät he minua säästäneet siitä syystä, että olen konsulin poika. Sellaiset seikat eivät heille merkitse mitään, sillä soivathan he anteeksi Chilonillekin, vaikka minä itse kehoitin heitä kuoppaamaan hänet puutarhaan. Sellaisia ihmisiä kuin he ei maailma vielä ole nähnyt, ja sellaista oppia kuin heidän ei maailma vielä ole kuullut. Muuta en saata sanoa, ja joka heitä tahtoo mitata meidän mittojemme mukaan, se—erehtyy. Vakuutan sinulle, että jos käsivarsi poikki olisin maannut omassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni olisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympäröinyt suurempi mukavuus, mutta edes puoltakaan siitä hellyydestä eivät he olisi minulle osoittaneet. Tiedä, että Lygia on samanlainen kuin kaikki muut kristityt. Jos hän olisi ollut sisareni tai puolisoni, niin ei hän olisi voinut hoitaa minua hellemmin. Monesti riemuitsi sydämeni, sillä päätin, että yksin rakkaus saattaa synnyttää sellaista hellyyttä. Monesti näin rakkauden loistavan hänen silmistään, ja uskotko, että silloin noiden moukkien keskellä, kurjassa huoneessa, joka samalla on sekä keittiönä että tricliniumina, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen? Ei! Minä en ollut hänelle yhdentekevä. Vielä tänäkin päivänä olen siitä vakuutettu. Ja kuitenkin sama Lygia minun tietämättäni jätti Miriamin asunnon. Minä istun täällä päiväkaudet pää käsien varassa ja mietin: minkätähden hän sen teki? Joko minä kirjoitin sinulle, että itse kehoitin häntä palaamaan Aulusten luo? Tosin hän siihen vastasi, ettei se käy päinsä, koska Aulus perheineen on lähtenyt Siciliaan ja koska viestit orjien kautta kulkevat talosta taloon ja siten saapuvat Palatinuksellekin. Caesar voisi uudelleen ryöstää hänet Aulukselta. Se kaikki on totta! Mutta hän tiesi, etten minä puolestani enää aja häntä takaa ja että olen hylännyt väkivallan tien. Hän tiesi myöskin, etten voi lakata häntä rakastamasta, etten voi elää ilman häntä ja että hartain haluni on taluttaa hänet seppelöityjen ovien alitse talooni sekä istuttaa hänet pyhitetylle taljalle lieden ääreen… Ja kuitenkin hän meni pakoon! Minkätähden? Mikään ei enää uhannut häntä. Jollei hän rakastanut minua, niin olisihan hän voinut hylätä minut. Seuraavana päivänä opin tuntemaan omituisen miehen, erään Paavali Tarsolaisen, joka puhui minulle Kristuksesta ja Hänen opistaan ja puhui niin voimakkaasti, että minusta tuntui siltä, kuin jokainen hänen sanansa, hänen tahtomattaankin, vielä voisi kääntää nurin koko meidän maailmamme perustukset. Sama mies kertoi minulle Lygian paosta ja lausui: "Kun Jumala avaa sinun silmäsi valolle ja kun Hän poistaa niistä kaihen, niinkuin hän minullekin teki, niin silloin sinä ymmärrät, että Lygia menetteli oikein, ja silloin sinä ehkä vielä löydät hänet!" Ja tässä minä nyt vaivaan päätäni, koettaen ymmärtää näitä sanoja aivan kuin olisin kuullut ne Delfin Pythian suusta. Välistä luulen jo jonkun verran ymmärtäväni. He rakastavat ihmisiä, mutta vihaavat meidän elämäämme, jumaliamme ja—rikoksiamme. Hän pakeni siis luotani siitä syystä, että kuulun siihen maailmaan ja että hänen minun kanssani olisi pitänyt jakaa elämä, jota kristityt pitävät rikollisena. Sanot, että hän yksinkertaisesti olisi voinut hylätä minut ja ettei hänen sentähden olisi tarvinnut paeta. Mutta entä jos hän rakasti minua? Siinä tapauksessa hän pakeni rakkautensa takia. Kun sitä ajattelen, valtaa minut halu lähettää orjia pitkin Rooman katuja ja käskeä heidän huutaa talojen pihoilla: "palaa, Lygia!" Mutta en voi käsittää miksi hän pakeni. Enhän minä missään tapauksessa olisi kieltänyt häntä uskomasta Kristukseen. Minä olisin itse puolestanikin pystyttänyt hänelle alttarin atriumiin. Mitä haittaa minulle olisi saattanut olla yhdestä uudesta jumalasta, ja miksen minä olisi voinut uskoa häneen—varsinkin kosken ikinä ole erittäin vakavasti uskonut vanhoihin jumaliin? Tiedän aivan varmaan, etteivät kristityt koskaan valehtele, mutta kuitenkin he vakuuttavat, että hän on noussut kuolleista. Sitä ei kukaan ihminen tähän asti ole tehnyt. Paavali Tarsolainen, joka on Rooman kansalainen, mutta joka syntyperältään juutalaisena tuntee vanhat heprealaiset kirjat, sanoi minulle, että profetat jo tuhat vuotta sitten ennustivat Kristuksen tuloa. Nämä asiat ovat tavattomia, mutta tavattomuuttahan meidän ympärillämme on joka haaralla! Täällä puhutaan yhä vielä Apollonius Tyanalaisesta. Paavali vakuutti, ettei voi löytyä kokonaisia jumalten laumoja, vaan että jumala on yksi, ja tämä väite tuntuu minusta sangen järkevältä. Luultavasti Senecakin on samaa mieltä, ja ennen häntä ovat ehkä olleet monet muut. Kristus eli, antoi ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi ja nousi kuolleista. Kaikki tämä on aivan varmaa. En siis käsitä, minkä nojalla en uskoisi sitä ja minkätähden en pystyttäisi alttaria hänelle, koska olen ollut valmis rakentamaan alttarin esimerkiksi Serapikselle. Minun ei olisi laisinkaan vaikea kieltää vanhoja jumalia, sillä eihän ainoakaan järkevä ihminen kuitenkaan heihin usko. Mutta tämä kaikki ei näy riittävän kristityille. Ei ole siinä kylläksi, että Kristusta kunnioittaa, vaan täytyy vielä elää Hänen oppinsa mukaan. Ja siinä sinä vasta seisotkin kuin meren rannalla, josta sinua on käsketty jalkaisin kahlaamaan toiselle rannalle. Jos heille lupaisitkin sen tehdä, niin he kyllä tuntisivat, että lupaus oli vain tyhjää sanahelinää. Paavali sanoi minulle sen aivan suoraan. Sinä tiedät kuinka minä rakastan Lygiaa, sinä tiedät, että olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen tähtensä. Mutta en voisi hänenkään pyynnöstään nostaa Soraktea tai Vesuviusta hartioilleni, tai ottaa käteeni Trasimenon järveä tai muuttaa mustia silmiäni sinisiksi, jommoiset lygiläisten silmät ovat. Jos tahtoisinkin, niin eivät voimani siihen riittäisi. En ole filosofi, mutta en myöskään ole sellainen tyhmyri kuin monesti olet saattanut luulla. Nyt sanon sinulle: en tiedä miten kristityt asettavat elämänsä ja miten he voivat elää, mutta sen tiedän, että missä heidän oppinsa alkaa, siellä loppuu Rooman valta, loppuu Rooma, loppuu elämä. Ei ole enää eroa voittajan ja voitetun, köyhän ja rikkaan, herran ja orjan välillä. Kukistuvat tuomioistuimet, kukistuu Caesar, laki ja koko maailman järjestys. Mutta kaiken tämän sijalle tulee Kristus ja joku laupeus, jommoista ei tähän asti ole ollut, tulee joku hyvyys, joka ei laisinkaan ole yhtäpitävä inhimillisen ja roomalaisen käsityksen kanssa. Minulle tosin Lygia merkitsee enemmän kuin Rooma ja koko sen herraus, ja minun puolestani maailma huoleti saisi hävitä, kunhan vain Lygia olisi luonani kodissani. Mutta palaan asiaan. Kristityille ei riitä sanoin annettu suostumus, vaan täytyy tuntea, että heidän oppinsa on hyvä, ja sen täytyy täyttää koko sielu. Mutta—jumalat voivat sen todistaa—minä en saata! Ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minun luonnossani on jotakin, joka nousee sitä oppia vastaan, ja vaikka minun suuni sitä ylistäisi ja vaikka minä sen vaatimuksiin suostuisinkin, niin minun sieluni ja ymmärrykseni kuitenkin sanoisivat, että minä teen sen rakkauteni ja Lygian tähden ja että se olisi minulle inhoittavampi kuin mikään muu maailmassa, jollei Lygiaa olisi. Kumma kyllä, että tuollainen Paavali Tarsolainen sen ymmärtää ja samaten vanha theurgos Pietari, joka on ollut Kristuksen opetuslapsi ja joka on suurin kristittyjen joukossa—vaikka he ovat niin alhaista syntyperää. Ja tiedätkö mitä he nyt tekevät? He rukoilevat minun puolestani ja anovat minulle niinsanottua armoa, mutta minä elän vain levottomuudessa ja ikävöimisen! kasvaa kasvamistaan.
»Johan minä kirjoitin sinulle, että Lygia läksi salaa, mutta jätti lähtiessään minulle ristin, jonka hän itse oli vääntänyt kokoon puksipuun oksista. Herätessäni löysin sen vuoteeni vierestä. Säilytän sitä larariumissa enkä ensinkään osaa selittää, minkätähden likenen sitä kuin mitäkin jumaluutta, sydämessäni pelko ja kunnioituksen tunne. Minä rakastan sitä, sillä ovathan Lygian kädet sen valmistaneet, ja vihaan sitä, sillä sehän se meidät eroittaa. Välistä luulen noitakeinojen olevan vaikuttamassa ja että theurgos Pietari, joka sanoo olevansa yksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja kaikkia hänen edeltäjiään ja että juuri hän on houkutellut ansaansa Lygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut.
»Kirjoitat, että suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisältö kirjeessäni. Surullinen olen tietysti siksi, että taas olen kadottanut Lygian, ja levoton olen siksi, että minussa ehdottomasti on tapahtunut muutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikään ole luonnolleni sen vastenmielisempää kuin tämä oppi, mutta kuitenkin olen siitä lähtien, jolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen määrään, etten enää tunne itseäni. Noituusko tässä on pitänyt peliään vaiko rakkaus? Circe osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni on muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on Lygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hän tunnustaa. Kun minä palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua huomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan viipyä vielä kauan. Tapasin taloni epäjärjestyksessä, orjat humalaisina juhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan kuoleman kuin minut, sillä he eivät olisi voineet mitään niin pelästyä kuin minua. Sinä tiedät, että minä kovin kourin hallitsen taloani. Kaikki, joissa henki oli, heittäytyivät polvilleen, toiset menivät tainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minä menettelin? Ensi hetkessä aioin komentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi hävettämään ja—uskotko korviasi?—minun kävi sääli orjaraukkojani. Heidän joukossaan oli vanhojakin miehiä, jotka iso-isäni M. Vinitius jo Augustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinäni kirjastoon, ja siellä johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita, joita olin kuullut ja nähnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei minun sovi kohdella orjia kuten ennen ja että hekin ovat ihmisiä. Muutamia päiviä kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun viivyttelevän rangaistusta vain pannakseni sen täytäntöön sitä kovempana. Mutta minä en rangaissut heitä, sillä en saanut sitä tehdyksi! Kolmantena päivänä kutsuin heidät kokoon ja sanoin: minä annan teille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne huolellisella käytöksellä! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivät, ojentelivat vaikeroiden käsiään ja sanoivat minua herrakseen ja isäkseen. Ja minä—minua hävettää tunnustaa se sinulle—minäkin jouduin mielenliikutuksiin. Olin sillä hetkellä näkevinäni Lygian suloiset kasvot ja hänen silmänsä kyynelissä, ja hän kiitti minua menettelystäni. Proh pudor! tunsin, että minunkin silmäkulmani kastuivat… Minä tunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman häntä, minun on paha olla yksinäni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat aavistaa… Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he olivat saaneet, ei tehnyt heitä röyhkeiksi eikä löyhentänyt heissä kurinpelkoa. Mutta pelko ei vielä koskaan ole herättänyt heissä sellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivät ainoastaan täytä tehtäviään mallikelpoisesti, vaan he lisäksi koettavat kilvan arvata toivomukseni. Tämän kerron sinulle seuraavasta syystä. Päivää ennen kuin läksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, että maailma hänen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa ilman vanteita. Silloin hän vastasi: »vahvempi vanne rakkaus on kuin uhka». Nyt minä olen huomannut, että tuo väite muutamissa tapauksissa pitää paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle myöskin tilaisuutta saman huomion tekemiseen. Kun he kuulivat, että olin palannut kotiin, riensivät he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedät, etten koskaan ole kohdellut heitä pikkumaisesti, mutta isäni kohteli heitä ylpeästi, ja minä olin oppinut häneltä saman tavan. Mutta nähdessäni heidän kuluneet viittansa ja nälkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen jonkinlainen säälin tunne. Käskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidän kanssaan. Toisia puhuttelin nimeltä, toisilta kyselin miten vaimo ja lapset voivat. Taasen näin kyyneliä heidän silmissään ja taasen tuli minulle se tunne, että Lygia katselee minua, että hän on tyytyväinen ja kiittää minua… Joko järkeni rupeaa menemään sekaisin, vai rakkausko ajatukseni hämää? En tiedä. Sen vain tiedän, että minusta aina tuntuu siltä kuin Lygia etäältä seuraisi minua, ja minä pelkään tehdä mitään, mikä voisi tuottaa hänelle surua tai loukata häntä. Niin, Cajus! mieleni on muuttunut, ja ajoittain minä siitä iloitsen, mutta ajoittain se minua kiduttaa. Sillä minä pelkään, että olen kadottanut miehekkyyteni ja entisen toimintavoimani ja etten ehkä enää kelpaa neuvoskuntaan, tuomioistuimeen ja juhliin—sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tässä on vaikuttanut noituus! Olen siihen määrään muuttunut, että kerran, kun vielä makasin sairaana, päähäni pälkähti seuraava ajatus: jos Lygia olisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistään eronneiden naisten kaltainen, jos hän olisi yhtä irstas, kovasydäminen ja kevytmielinen kuin he, niin en minä häntä rakastaisi kuten nyt rakastan. Mutta koska rakastan häntä sen tähden, joka meidät eroittaa toisistamme, niin voit käsittää, mikä sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missä pimeydessä minä elän. En näe edessäni mitään varmaa tietä enkä tiedä, mihin minun pitää ryhtyä. Jos ihmis-elämää vertaa lähteeseen, niin voin sanoa, että minun lähteessäni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elän siitä toivosta, että ehkä saan nähdä Lygian, ja välistä olen varma, että sen täytyy tapahtua… Mutta miten minun käy vuoden tai kahden perästä—sitä en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietää augustianien seuraa, ja onhan sitäpaitsi ainoa lohdutus surussani ja tuskassani tieto siitä, että olen likellä Lygiaa. Parantaja Glaucus lupasi käydä minua katsomassa—ehkä häneltä tai Paavali Tarsolaiselta voin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jättäisi Roomaa, vaikka minulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielä tahdon kertoa sinulle, että olen käskenyt kuvanveistäjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka vihapäissäni surmasin. Liian myöhään muistin, että hän oli kantanut minua käsivarsillaan ja että hän ensinnä oli opettanut minulle, miten nuoli on kiinnitettävä jouseen. En tiedä miksi juuri nyt tulin muistaneeksi häntä ja miksi hänen muistonsa herätti minussa sääliä ja katumusta… Jos kaikki nämä kertomukseni herättävät sinussa, hämmästystä, niin tiedä, että itse olen yhtä hämmästyksissäni, mutta se mitä olen kirjoittanut, on täyttä totta. Hyvästi!»
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Tähän kirjeeseen ei Vinitius enää saanut vastausta. Petronius ei kirjoittanut, koska hän nähtävästi toivoi Caesarin aivan pian määräävän, että palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille ja herätti suurta iloa joukkojen sydämissä, jotka ikävöivät kilpaleikkejä, viljaa ja oliveja. Niitä olikin valmiiksi koottu suuriin läjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hänen tulonsa senaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin Misenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hän astui yhtä mittaa maihin rantakaupungeissa, joko levätäkseen tai esiintyäkseen teatterissa. Minturnaessa hän taasen lauloi suurelle yleisölle, viipyen siellä kymmenkunnan päivää ja ruveten miettimään, että ehkä olisi paras palata Napoliin odottamaan kevättä, joka muuten lupaili olla erinomaisen aikainen ja kaunis. Koko tämän ajan Vinitius eli yksinäisyydessä talossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat vallanneet hänen mielensä ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja tunteita. Vain silloin tällöin hän sai nähdä parantaja Glaucuksen, mutta ainakun hän tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillä saihan hän hänen kanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietänyt, minne tyttö oli paennut, mutta hän vakuutti, että vanhimmat pitävät hänestä hellää huolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut häntä niin, että hän oli kertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tämä oli tuominnut Lygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli, teki mielenliikutus hänet kalman kalpeaksi. Olihan hän monesti luullut huomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli langennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta. Kiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientää Pietarin luo, mutta kun hän kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman ympäristössä, pyysi hän Glaucusta tuomaan hänet luokseen ja lupasi antaa runsaita lahjoja köyhälle seurakunnalle. Hän luuli, että jos Lygia nyt häntä rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltä, sillä hän on minä hetkenä hyvänsä valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus kehoitti innokkaasti häntä antautumaan kastettavaksi, mutta ei uskaltanut luvata, että hän sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan sanoi, että ihmisen pitää ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja rakkaudesta Kristukseen—ei muiden tarkoitusten nojalla. »Ihmisen sielunkin pitää muuttua kristityksi»—lausui hän. Ja vaikka kaikki vastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hän jo ymmärtää, että Glaucuksen kristittynä täytyy puhua niinkuin hän puhuu. Hän ei itsekään vielä ollut päässyt selville siitä, että syvin muutos, mikä hänessä oli tapahtunut, oli tämä: ennen hän oli arvostellut ihmisiä ja asioita oman itsekkyytensä mittapuun mukaan—nyt hän vähitellen oli oppinut ajattelemaan, että toisten silmät voivat nähdä asiat toisessa valossa kuin hänen, toisten sydämet tuntea toisin kuin hänen sydämensä, ja ettei oikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu.
Usein hänet valtasi halu nähdä Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessä kokoili hän todistuksia, joilla aikoi kumota hänen oppinsa, ja väitteli hänen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nähdä ja kuulla häntä. Paavali oli sentään lähtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhä harvemmin kävi häntä tervehtimässä, sai hän elää täydellisessä yksinäisyydessä. Silloin hän taasen rupesi kiertelemään katuja ja kapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nähdä Lygian edes kaukaa, mutta kun tämäkin toivo petti, alkoi ikävä ja kärsimättömyys paisuttaa hänen sydäntään. Vihdoin hänen vanha luontonsa joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät hänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti lakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman häntä. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi, että hän nyt tekee viimeisen ponnistuksensa. Hän heittäytyi siis elämän pyörteeseen luontonsa koko myötäsyntyneellä sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elämä itse tuntui häntä kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli ollut ikäänkuin jäykistyneenä ja kuolleena, vilkastui toivoessaan Caesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevätkin tuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta, nurmikot puutarhoissa puhkesivat täyteen orvokkeja. Forumilla ja Mars-kentällä vilisi ihmisiä, ja auringon valo lämpeni lämpenemistään. Via Appialla, jota myöten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin päästä ulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hyörinässä upeasti koristettuja vaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret naiset, luvaten lähteä Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan rukoilemaan Dianaa, jättivät kotinsa ja riensivät kaupungin ulkopuolelle etsimään vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Eräänä päivänä Vinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen rakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellä juoksi kaksi molossilais-koiraa, ja ympärillä parveili sekä nuorisoa että vanhoja senaattoreja, joiden virkansa takia oli täytynyt jäädä Roomaan. Chrysothemis ohjasi itse neljää korsikalaista hevostaan, hymyili joka haaralle ja läiskäytti kultaista piiskaansa. Kun hän huomasi Vinitiuksen, pysäytti hän hevoset, otti hänet vaunuihinsa ja vei kotiin pitoihin, jotka kestivät koko yön. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hän muistanut koska hänet kannettiin kotiin. Sen hän kuitenkin muisti, että Chrysothemis oli kysynyt häneltä Lygiaa, ja silloin hän oli suuttunut niin, että juovuspäissään oli viskannut pikarillisen falerno-viiniä vasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hän selvittyään sitä ajatteli, joutui hän vieläkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana päivänä Chrysothemis nähtävästi oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hän tuli Vinitiuksen kotiin käymään ja taasen vei hänet kanssaan Via Appialle. Illallista hän vielä söi Vinitiuksen luona ja siinä tilaisuudessa hän tunnusti perinpohjin kyllästyneensä sekä Petroniukseen että hänen luutunsoittajaansa, joten hänen sydämensä nyt taas oli vapaa. Viikon ajan he seurustelivat, mutta sen pysyvämpää suhdetta siitä ei tullut. Falernoviinikohtauksen jälkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian nimeä, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut häntä mielestään. Hän oli aina tuntevinaan, että Lygian silmät häntä seuraavat, ja se tunne pani hänet vapisemaan. Hän sadatteli itseään siitä, mutta tunne yhä pysyi, sanoen että Lygia suree. Ja siitä syntyi Vinitiukselle uusi surun aihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tyttöä, osoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin Vinitius raa'alla tavalla teki hänestä eron. Ei hän heti kuitenkaan heittänyt mellastusta ja irstasta elämää. Hän tahtoi pysyä siinä ikäänkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hän kuitenkin huomasi, ettei hän hetkeksikään saa häntä mielestään, että kaikki hänen sekä hyvät että pahat tekonsa aiheutuvat hänestä ja ettei hän itse asiassa välitä mistään muusta koko maailmassa. Silloin hänet valtasi väsymys ja kyllästyksen tunne. Irstaus häntä inhoitti ja jätti hänen mieleensä vain tunnon vaivoja. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen, ja se tunne häntä suuresti hämmästytti, sillä tähän asti hän oli pitänyt kaikkia tekojaan hyvinä. Vihdoin hän kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui niin täydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen voinut herättää häntä. Hän ei enää välittänyt edes Petroniuksestakaan eikä lähtenyt häntä tervehtimään ennenkuin Petronius lähetti oman kantotuolinsa häntä vastaan ja pyysi häntä luokseen.
Ilolla tervehti hän tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia hänen kysymyksiinsä, ja vasta hyvän ajan kuluttua pulpahtivat kauan pidätetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hänen suustaan. Vielä kerran kertoi hän yksityiskohtia myöten kuinka hän oli etsinyt Lygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitä hän siellä oli kuullut ja nähnyt, mitä hänen päässään ja sydämessään oli liikkunut. Vihdoin hän rupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa, arvostelu- ja toimintakykynsä. Mikään ei enää houkuttele häntä, ei mikään maistu miltään, ei tiedä mitä tehdä, kuinka elää. Hän on yhtä valmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan häntä. Hän ymmärtää hänen oppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hänestä voittamattoman vastenmielinen. Hän ymmärtää, että vaikka hän omistaisikin Lygian, niin ei hän omistaisi häntä kokonaan, sillä hänen täytyisi aina jakaa hänet Kristuksen kanssa. Hän elää ikäänkuin hän ei eläisi, ilman toivoa, ilman huomista päivää, ilman uskoa onneen, mutta ympärillä on pimeys, jossa hän harhailee etsien ulospääsyä, jota ei löydy.
Hänen puhuessaan katseli Petronius hänen väsyneitä kasvojaan ja käsiään, joita hän kummallisella tavalla oikoili eteensä, ikäänkuin hän todella olisi hapuillut pimeydessä. Petronius oli vaipunut mietteisiin. Äkkiä hän nousi, likeni Vinitiusta ja kävi kiinni hiuksiin hänen korvansa juuressa.
"Tiedätkö," virkkoi hän, "että korvasi juuressa on muutamia harmaita hiuksia?"