"…Ja kun sitäpaitsi," lopetti Crispus lauseensa, "Vinitius on augustiani."
"Kristus on murtanut kovempiakin sydämiä," sanoi Pietari.
Silloin Paavali Tarsolainen, joka koko ajan oli vaiennut, laski käden rinnalleen ja virkkoi:
"Minä olen vainonnut ja kuolemaan kuljettanut Kristuksen palvelijoita. Silloin kun Stefanus kivitettiin, olin minä vartioimassa niiden vaatteita, jotka häntä kivittivät; minä olen tahtonut juuria myöten hävittää totuuden koko maailmasta ja kaikkien ihmisten joukosta, ja kuitenkin määräsi Herra juuri minut julistamaan totuuttaan kaikessa maailmassa. Minä olen julistanut sitä sekä Kreikassa että Judeassa, saarilla ja tässä jumalattomassa kaupungissa siitä asti, kun minä ensi kerran vankina täällä asunut olen. Mutta nyt kun minun päämieheni Pietari minua kutsui, olen tullut tähän taloon taivuttamaan tätä kovakorvaista päätä Kristuksen jalkain juureen ja heittämään siementä kiviseen peltoon, jonka Herra tekee hedelmälliseksi, jotta se kasvaisi runsaan hedelmän."
Hän nousi—ja Crispuksen silmissä näytti tuo pieni, käyrävartinen mies siinä hetkessä siltä, mikä hän todella oli, nimittäin jättiläiseltä, joka oli järkyttänyt maailman perustuksia myöten ja hallitseva maita ja sen kansoja.
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
»Petronius Vinitiukselle:
»Armahda minua, rakkaani, äläkä seuraa kirjeissäsi lakedaimonilaisten tai Julius Caesarin esimerkkiä. Jos edes voisit kirjoittaa kuten Julius Caesar: veni, vidi, vici! (tulin, näin, voitin!)—niin ymmärtäisin lakonisuutesi. Mutta sinun kirjeesi sisältää päinvastoin: veni, vidi, fugi (tulin, näin, pakenin). Sinun luonteellesihan ei laisinkaan sovi jättää asioita kesken, ja nyt sinä aivan lyhyesti kerrot, että sinä haavoituit ja että olet joutunut omituisten kohtalojen alaiseksi. Kirjeesi kaipaa siis kaikin puolin selitystä. En uskonut silmiäni, kun luin, että lygilainen nutisti Crotonin yhtä helposti kuin kaledonilainen koira Hibernian rotkoissa nutistaa suden. Siitä miehestä kannattaa maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa, ja hänestä voi milloin hyvänsä sukeutua Caesarin suosikki. Kunhan nyt palaan kaupunkiin, tahdon tutustua häneen lähemmin ja valattaa itselleni hänen patsaansa pronssista. Vaskiparta tulee halkeamaan uteliaisuudesta, kun kerron hänelle, että se on tehty luonnon mukaan. Todelliset atleettiruumiit käyvät yhä harvinaisemmiksi Italiassa ja Kreikassa—Itämaista puhumattakaan. Germanilaiset tosin ovat kookkaat, mutta heidän jänteidensä päällä on rasvakerros ja heissä on enemmän kokoa kuin voimaa. Kysypä lygiläiseltä, onko hän poikkeus vai onko hänen maassaan muitakin hänen kokoisiaan miehiä. Jos sinun tai minun osakseni joskus lankeaa kilpa-leikkien järjestäminen, niin olisi hyvä tietää, mistä parhaat vartalot ovat etsittävät.
»Mutta kiitos kaikkien itämaalaisten ja länsimaalaisten jumalien, että elävänä pääsit sellaisista hirveistä käsistä. Luultavasti sinun on kiittäminen pelastustasi yksin siitä, että olet patricio ja konsulin poika. Mutta suuresti minua kummastuttavat kaikki näkemäsi ja kokemasi: hautausmaa, jossa olit kristittyjen joukossa, he itse, heidän tapansa kohdella sinua, Lygian pako ja vihdoin se surumielisyys ja levottomuus, joka ilmenee lyhyessä kirjeessäsi. Anna minulle nyt pian selitys, sillä siinä on paljon asioita, joita en ymmärrä. Tai jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle suoraan: en ymmärrä kristittyjä, en sinua enkä Lygiaa. Älä hämmästele, että minä, joka en juuri välitä mistään muusta maailmasta kuin omasta itsestäni, kyselen sinulta näitä asioita näin innokkaasti. Olenhan minäkin osaltani vaikuttanut näihin tapahtumiin, siis ne tavallaan koskevat minua. Kirjoita pian, sillä en varmaan tiedä sanoa, koska tapaamme toisemme. Vaskiparran päässä vaihtelevat tuumat kuin syksyiset tuulet. Istuessa täällä Beneventumissa voi hänen päähänsä äkkiä pälkähtää, että lähdetäänkin suoraan Kreikkaan eikä käydäkään Roomassa. Tigellinus tosin neuvoo palaamaan Roomaan edes joksikin aikaa, jottei kansa, joka ikävöi Caesarin persoonaa (lue: kilpaleikkejä ja viljaa), kävisi levottomaksi. Siitä syystä en nyt tiedä miten käynee. Jos mielitekomme vie meidät Akaiaan, käymme ehkä samalla Egyptissä. Kehoittaisin sinua vakavasti lähtemään tänne, sillä olen varma, että matkustaminen ja huvitukset nykyisessä sieluntilassasi olisivat sinulle lääkettä, mutta ehket sinä enää tapaisikaan meitä täältä. Siinä tapauksessa olisi sinun toki parempi lähteä maatilallesi Siciliaan kuin istua Roomassa. Kirjoita minulle tarkasti kaikki mikä sinua koskee—ja jää hyvästi. Tällä kertaa en toivota sinulle muuta kuin terveyttä, sillä, kautta Polluxin! en tiedä, mitä muuta sinulle toivottaisin.»
Kirjeen luettuaan ei Vinitius tuntenut vähintäkään halua vastata siihen. Hän luuli tietävänsä, ettei siihen kannata vastata, ettei siitä ole kellekään hyötyä ja etteivät asiat kuitenkaan selviä. Häntä vaivasi haluttomuus ja häntä painoi tunne elämän turhuudesta. Hän luuli, ettei Petronius missään tapauksessa häntä käsitä ja että oli tapahtunut jotakin, joka eroitti heidät toisistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Palatessaan Tiberin takaa komeaan insulaansa Carinaen varrella oli hän heikko ja väsynyt, ja ensimäisinä päivinä tuotti lepo täällä mukavuudessa ja ylellisyydessä hänelle todellista nautintoa. Mutta hänen tyytyväisyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Pian hän huomasi, että hänen elämänsä oli turha, että kaikki mikä tähän asti on kiinnittänyt hänen mieltään, on käynyt hänen silmissään joko aivan mitättömäksi tai muuttunut hyvin vähäarvoiseksi. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki ne kielet, jotka tähän asti olivat sitoneet hänet elämään, nyt olisivat katkenneet hänen sielussaan eikä uusia ollut tullut sijaan. Kun hän ajatteli matkaa Beneventumiin ja Akaiaan ja elämää nautinnossa ja hekumassa, rupesi häntä iljettämään. »Minkätähden? Mitä hyötyä siitä on?» kysyi hän itseltään. Ensi kerran eläessään tuli hän ajatelleeksi, että jos hän lähtisi sinne, niin Petroniuksen puheet, sukkeluudet ja loistava esiintyminen, hänen taidokkaasti lausutut ajatuksensa ja jokaisen aatteen mukaan valitut, kuvaavat sanansa häntä väsyttäisivät.