"En vielä! en vielä!"
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Petronius läksi kotiin olkapäitään kohautellen ja sangen tyytymättömänä. Nyt oli hänkin huomannut, että hän ja Vinitius olivat lakanneet ymmärtämästä toisiaan ja että heidän ajatusmaailmansa oli kääntynyt ihan eri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla saattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitänyt häntä esikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittänyt yllyttämään häntä tekoihin tai pidättämään häntä niistä. Nyt oli tämä vaikutusvalta loppunut siihen määrään, ettei Petronius enää yrittänytkään käyttää vanhoja keinojaan, hän kun tunsi, että hänen ivansa ja sukkeluutensa jälkeä tekemättä olisi hipaissut Vinitiuksen sielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli vaikuttanut häneen sillä lailla. Iäkäs skeptikko huomasi kadottaneensa tämän sielun avaimen. Se häntä harmitti ja samalla pelotti, ja viime yön tapahtumat olivat omiaan yhä kiihoittamaan hänen pelkoaan. Se oli Augustan puolelta joko ohimenevää leikinhalua, mielitekoa—mietti Petronius—tai kestävää intohimoa. Seuraukseksi tulee, että Vinitius joko alistuu, ja siinä tapauksessa jonakin kauniina päivänä ehkä määrätään heittämään henkensä; tai asettuu vastakynteen—johon hänen tämänpäiväinen käytöksensä näyttää viittaavan—ja siinä tapauksessa auttamattomasti on surman oma—ja hänen kanssaan tietysti minäkin, siksi että olen hänen sukulaisensa, ja siksi että Augusta samalla yltyy tietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa käyttää vaikutusvaltaansa Tigellinuksen hyväksi… Katsoi asiaa miltä kannalta hyvänsä, niin se aina oli nurinpäin. Petronius oli rohkea mies eikä hän pelännyt kuolemaa—jollei juuri toivonutkaan, koskei siltä ollut mitään odotettavissa. Kauan mietittyään tuli hän vihdoin siihen johtopäätökseen, että on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta matkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hänen mukaansa! Mielellään hän olisi sen tehnyt. Hän toivoi sentään muutenkin helposti saavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Väliaikaisesti hän päätti levittää Palatinukselle tiedon, että Vinitius on sairastunut, ja sillä lailla torjua vaaran sekä itsestään että Vinitiuksesta. Eihän Augusta vielä tietänyt, oliko Vinitius tuntenut hänet; hänen itserakkautensa oli siten vielä haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi käydä toisin, ja nyt piti toimia siltä varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa, sillä hän oli varma, että niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan, Tigellinus, joka ei taiteesta ymmärrä mitään, kadottaa vaikutuksensa. Kreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa.
Hän rupesi pitämään Vinitiusta silmällä ja kaikin voimin kehoittamaan häntä lähtemään matkalle. Muutaman päivän perästä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa mukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian Vinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat juutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjä vastaan, ja silloin oli Caesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistä, karkoittanut heidät Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut karkoittamaan kristittyjä? Enemmän vain tulisi Roomassa tilaa. "Purjehtivan juhlan" jälkeen oli Petronius joka päivä nähnyt Neron joko Palatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllä tarjoutui tuuman esittämiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillä eihän hän koskaan kieltänyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai turmelemisesta. Tarkoin mietittyään oli Petronius laatinut valmiiksi kokonaisen suunnitelman. Nyt hän valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin vieraakseen ja hankkii häneltä julistuksen. Hän oli aivan vakuutettu Caesarin suostumuksesta. Sitten hän toimittaa Lygian kaikella Vinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellä saavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinä haluavat.
Petronius kävi usein tervehtimässä Vinitiusta, sillä huolimatta roomalaisesta itsekkyydestään täytyi hänen pitää nuorukaisesta. Yhtämittaa kehoitti hän Vinitiusta lähtemään Roomasta. Vinitius tekeytyi sairaaksi eikä näyttäytynyt Palatinuksella, jossa joka päivä tehtiin uusia matkasuunnitelmia. Eräänä päivänä Petronius vihdoin kuuli Neron omasta suusta, että hän kolmen päivän perästä on päättänyt lähteä Antiumiin. Heti seuraavana päivänä riensi Petronius Vinitiuksen luo.
Mutta Vinitius taisi jo näyttää hänelle luettelon henkilöistä, jotka Caesar oli määrännyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli varhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon.
"Siellä on minun nimeni," sanoi Vinitius, "ja onpa sinunkin nimesi. Kun palaat kotiisi, on siellä vastassasi samanlainen luettelo."
"Jollei minun nimeäni olisi valittujen joukossa," huomautti Petronius, "merkitsisi se, että minun täytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki tapahdu ennen Akaian-matkaa, sillä siellä saatan olla Nerolle hyödyksi."
Petronius katseli luetteloa ja jatkoi:
"Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas täytyy jättää koti ja lähteä kuljeskelemaan Antiumiin. Mutta täytyy! Sillä tämä on käsky eikä ainoastaan pyyntö."