Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Caesar," puhui Petronius vihdoin, "ei voinut Poppaealta salata miten hän himosi Rubriaa. Minä taas puolestani riensin teidän perässänne estääkseni sinua hylkäämästä Augustan pyyntöä. Sillä jos sinä, tunnettuasi hänet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet kadotuksen omat: sekä sinä että Lygia ja ehkä minäkin."
Mutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan:
"Olen saanut kylläkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista, Tigellinuksista ja teistä kaikista! Minä tukahdun! En voi elää tällä tavalla! En voi! Ymmärrätkö?"
"Johan sinä nyt olet vallan pyörällä päästäsi, ethän enää tiedä pysyä missään rajoissa!… Vinitius!"
"Rakastan yhtä ainoaa maan päällä."
"Entä sitten?"
"En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidän elämästänne, juhlistanne, häpeämättömyyksistänne ja rikoksistanne!"
"Mitä sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkä jo kristitty?"
Nuori mies piteli käsillään päätään ja rupesi toistelemaan, ikäänkuin epätoivoissaan: