"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"
Vinitius nousi kirkastunein kasvoin ja rupesi puhumaan:
"Minä näen, että onni voi asua joukossanne, sillä minä olen täällä onnellinen ja minä uskon, että voitte poistaa sielustani muutkin epäilykset. Mutta minä sanon teille vielä, ettei se saata tapahtua Roomassa; Caesar lähtee Antiumiin ja minun täytyy lähteä hänen kanssaan, sillä olen saanut käskyn. Tiedätte, että joka ei tottele, sen täytyy kuolla. Mutta jos olen löytänyt armon teidän silmissänne, niin tulkaa mukaani ja opettakaa minulle totuutenne. Ette te siellä ole suuremmassa vaarassa kuin minäkään. Suurelle kansanpaljoudelle voisitte siellä saarnata totuuttanne itse Caesarin hovissa. Sanotaan, että Acte on kristitty, ja pretoriani-sotamiesten joukossa on kristittyjä, sen tiedän itse, sillä näin omin silmin kuinka sotamiehet polvistuivat eteesi, Pietari, Nomentanan portin luona. Minä omistan Antiumissa huvilan, ja siellä me voimme kokoontua Neronkin likeisyydessä kuuntelemaan teidän oppianne. Glaucus sanoi minulle kerran, että te yhden sielun tähden olette valmiit vaeltamaan maailman ääriin asti—tehkää nyt minulle se minkä teitte niille, joiden tähden läksitte tänne Judeasta asti. Tehkää se ja älkää hylätkö sieluani!"
Kun he sen kuulivat, rupesivat he neuvottelemaan keskenään ja iloitsivat suuresti oppinsa voitosta ja siitä vaikutuksesta, jonka augustianin ja vanhan roomalaisen suvun jäsenen kääntyminen oli tekevä pakanamaailmaan. He olivat totisesti valmiit yhden ihmissielun tähden vaeltamaan maailman ääriin asti, ja eiväthän he Mestarin kuoleman jälkeen olleet mitään muuta tehneetkään. Kieltävän vastauksen antaminen ei siis johtunut kenenkään mieleenkään. Mutta Pietari oli sillä haavaa kokonaisen seurakunnan paimenena eikä siis voinut poistua Roomasta. Sen sijaan Paavali Tarsolainen, joka hiljan oli palannut Ariciasta ja Fregellaesta ja joka juuri varustautui lähtemään pitkälle matkalle Itämaihin tervehtimään sikäläisiä seurakuntia ja antamaan niille uutta, elähdyttävää intoa, suostui lähtemään nuoren tribunin toveriksi Antiumiin. Sieltä hänen kyllä sitten olisi helppo löytää laiva, joka purjehtisi Kreikan merille.
Vinitiusta tosin suretti, ettei Pietari, johon hän jo oli niin kiintynyt, voinut lähteä hänen mukaansa, mutta hän kiitti sentään vilpittömästi Paavalinkin seurasta. Hän kääntyi nyt vanhan apostolin puoleen viimeisellä pyynnöllään.
"Minä tiedän Lygian asunnon," sanoi hän, "ja voisin siis itse lähteä häneltä kysymään, tahtooko hän ottaa minut miehekseen, jos sieluni kääntyy kristityksi, mutta minä tahdon rukoilla sinua, apostoli: salli minun nähdä hänet, tai saata itse minut hänen luokseen. En tiedä kuinka kauan minun täytyy viipyä Antiumissa, ja muistakaa, ettei kukaan Caesarin likeisyydessä saata olla varma huomisesta päivästään. Petronius jo vakuutti minulle, että oloni siellä käy hyvinkin vaaralliseksi. Minä tahtoisin ennen lähtöäni nähdä Lygian, tahtoisin vaivuttaa silmäni hänen silmiinsä ja kysyä häneltä, onko hän unohtanut pahuuteni ja palkitseeko hän sen minulle hyvyydellään."
Pietari hymyili ystävällisesti ja vastasi:
"Kuka sinulta saisi kieltää oikeutettua iloa, poikani."
Vinitius painui taasen suutelemaan hänen kättänsä, sillä hänen sydämensä oli ylen täysi. Mutta apostoli painoi hänen päänsä käsiensä väliin ja lausui:
"Älä sinä pelkää Caesaria, sillä minä sanon sinulle, ettei hiuskarvaakaan pidä päästäsi pudota."