"Tiedän, että teillä on esteitä, mutta rakastan häntä kuin silmäterääni ja vaikken vielä olekaan kristitty, niin en myöskään ole teidän enkä Kristuksen vihollinen. Tahdon puhua teille suoraan, jotta voisitte minuun luottaa. Tässä on kysymys elämästäni, mutta tahdon kuitenkin olla suora. Toinen sanoisi teille ehkä: kastakaa minut!—minä sanon: valaiskaa ymmärrystäni! Uskon Kristuksen nousseen kuolleista, koska totuutta rakastavat ihmiset kuoleman jälkeen näkivät hänet. Uskon, koska itse olen sen nähnyt, että oppinne synnyttää siveyttä, oikeudentuntoa ja laupeutta eikä suinkaan rikoksia, kuten väitetään. En sitä vielä paljoakaan tunne. Ainoastaan sen verran, minkä teitä teoistanne, Lygian ja teidän puheestanne olen voinut ymmärtää ja päättää. Mutta, kuten sanoin, se on saanut aikaan muutoksen minussa. Ennen pitelin palvelijoitani rautaisin kourin—nyt en enää taida sitä tehdä. Ennen en tuntenut sääliä—nyt tunnen. Viihdyin nautinnoissa, mutta nyt pakenin Agripan lammelta, sillä inhon tunne oli minut tukahuttamaisillaan. Ennen luotin ylivoimaan, nyt olen lakannut luottamasta. Katsokaa, minä en enää tunne itseäni, mutta kemut, viini, laulu, sitrat ja seppeleet minua iljettävät, iljettää Caesarin hovi, alastomat ruumiit ja kaikki rikokset. Mutta kun ajattelen, että Lygia on puhdas kuin lumi vuorilla, niin rakastan häntä vieläkin enemmän. Kun muistan, että teidän oppinne on tehnyt hänet sellaiseksi, niin rakastan oppiannekin ja haluan omistaa sen! Mutta minä en ymmärrä sitä enkä tiedä, saatanko elää sen mukaan ja sietääkö luontoni sitä. Sentähden elän levottomuudessa ja tuskassa, ikäänkuin kulkisin pimeässä. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät tuskallisiin ryppyihin ja puna nousi poskille. Hänen puheensa kävi yhä hätäisemmäksi ja mielenliikutus sai hänet yhä enemmän valtoihinsa."
"Katsokaa, kuinka rakkaus ja epäilykset minua kiduttavat. Minulle on sanottu, ettei oppinne suo ihmiselle elämää eikä iloa, ettei se suvaitse onnea eikä oikeutta, ei järjestystä, hallitusta eikä roomalaista herruutta. Onko se totta? Minulle on sanottu, että Te olette hulluja ihmisiä—sanokaa minulle: Mitä te tuotte maailmaan? Onko rakkaus synti? Onko iloitseminen synti? Onko synti ikävöidä onnea? Oletteko te elämän vihollisia! Täytyykö kristityn tulla kerjäläiseksi? Täytyykö minun luopua Lygiasta? Kummoinen teidän oikeutenne on? Teidän sananne ja tekonne ovat kuin kirkas vesi, mutta mitä sen veden pohjalla on? Te näette, että olen suora. Karkoittakaa pimeys sielustani! Vielä on minulle sanottu näin: Kreikka toi maailmaan viisauden ja kauneuden, Rooma voiman, mutta mitä kristityt tuovat maailmaan? Sanokaa minulle siis: mitä te tuotte? Jos teidän porttienne sisäpuolella on valoa, niin avatkaa minulle!"
"Me tuomme maailmaan rakkauden," vastasi Pietari.
Ja Paavali Tarsolainen jatkoi:
"Jos minä ihmisten ja enkelien kielillä puhuisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski…"
Mutta liikutus valtasi vanhan apostolin sydämen, kun hän näki tuon sielun kärsivän kuin linnun, joka häkissä räpyttelee päästäkseen ilmaan ja auringon valoon, ja hän ojensi kätensä Vinitiuksen puoleen ja lausui:
"Joka kolkuttaa, sille avataan, ja Herran armo on sinun päälläsi.
Sentähden siunaan minä sinut, sinun sielusi ja sinun rakkautesi maailman
Vapahtajan nimeen."
Vinitius oli puhunut hehkuvalla innostuksella. Kun hän nyt kuuli Pietarin siunauksen, karkasi hän hänen luokseen, ja silloin sattui kumma tapaus. Quiritien vanha jälkeläinen, joka vielä joku aika sitten ei ollut pitänyt vieraan kansan jäseniä ihmisinäkään, tarttui galilealaisen vanhuksen käteen ja rupesi kiitollisena painamaan sitä huuliaan vastaan.
Pietari iloitsi huomatessaan, että siemen oli langennut uuteen peltoon ja että hänen kalastajaverkkonsa oli koonnut yhden sielun lisää.
Läsnäolijatkin iloitsivat siitä, että Jumalan apostolia oli kohdeltu kunnioituksella, ja lausuivat yhteen ääneen: