"Oi Lygia! oi Lygia!"
Vihdoin hän rupesi kysymään Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hänelle rakastuneensa häneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt hänet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hän tunnustanut kasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttää heidän vihaansa Vinitiukseen.
"Minä vannon sinulle," sanoi Vinitius, "etten koskaan ollut aikonut ryöstää sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa, että minä jo silloin olin kertonut hänelle rakastavani sinua ja aikovani naida sinut. Olin sanonut hänelle: voidelkoon hän kynnykseni sudenrasvalla ja istukoon hän kotilieteni ääressä! Mutta hän vain nauroi minua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja sitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minä suruissani olen kironnut häntä, mutta ehkä kohtalo vartavasten oli määrännyt asiain kulun tällaiseksi, sillä enhän muuten olisi tutustunut kristittyihin enkä oppinut ymmärtämään sinua…"
"Usko minua, Marcus," lausui Lygia "Kristus tahtoi johdattaa sinut luokseen."
Vinitius nosti kummastuneena päätään.
"Olet oikeassa," sanoi hän vilkkaasti. "Tapahtumat ovat niin kummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessäni sinua tutustuin kristittyihin… Ostrianumissa kuuntelin ihmeissäni apostolin sanoja, sillä en iässäni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan sinä siellä rukoilit puolestani."
"Kyllä!" vastasi Lygia.
He astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheän murattiköynnöksen peitossa, ja likenivät paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli karannut Vinitiuksen kimppuun.
"Tässä," huudahti nuorukainen, "olisin kuollut, jollet sinä olisi minua pelastanut."
"Älä muistele sitä," sanoi Lygia "äläkä sano Ursukselle mitään siitä."