"Kuinka minä voisin soimata häntä siitä, että hän sinua puolusti? Päinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hänelle vapauden, jos hän olisi ollut orja."
"Jos hän olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hänet."
"Muistatko," sanoi Vinitius, "että kerran jo tahdoin palauttaa sinut Auluksen taloon? Mutta silloin sinä vastasit minulle, että Caesar voisi saada siitä tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin tahdot."
"Kuinka niin, Marcus?"
"Sanon: »nyt», mutta tarkoitan, että sitten kun olet vaimoni, saatat vaaratta käydä heidän luonaan. Niin!… Sillä jos Caesar saisikin siitä tiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hän minulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja hän käy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hän kauaa viivy Antiumissa, sillä hän tahtoo päästä Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei minun joka päivä tarvitse nähdä häntä. Kun Paavali Tarsolainen on opettanut minulle teidän totuutenne, otan kasteen ja palaan tänne. Sitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen—palaavathan he jo näinä päivinä kaupunkiin—ja sitten ei enää ole mitään esteitä, vaan minä saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ääreen. Oi rakkahimpani, oi rakkahimpani!"
Vinitius ojensi kätensä korkeuteen, ikäänkuin huutaakseen taivasta rakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi häneen kirkkaat silmänsä ja puhui:
"Silloin sanoin minäkin: »missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä
Cajakin olla»."
"Oi, Lygia!" huudahti Vinitius, "vakuutan sinulle, ettei naista ikinä niin ole miehelässä kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun kodissani."
Vähän aikaa he astelivat ääneti, sillä onni oli ylenpalttisena täyttänyt heidän rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevät kuin jumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevään kukkaset.
Vihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellä porttia. Lygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla äänellä puhumaan: