"Muistatko, kuinka me kerran yhdessä kävimme Aulus Plautiuksen talossa ja sinä siellä ensi kerran näit jumalallisen tytön, jota itsekin vertasit kevääseen tai aamuruskoon? Muistatko sen verrattoman Psychen, sen ihanimman tyttöjen joukossa, sen kauneimman jumalattaristanne?"
Petronius katseli Vinitiusta kummastuneena, ikäänkuin hän olisi epäillyt, että hänen päänsä oli sekaisin.
"Kenestä sinä puhut?" kysyi hän vihdoin. "Tietysti minä Lygian muistan."
Mutta Vinitius lausui:
"Minä olen hänen kihlattunsa."
"Mitä?"
Vinitius hypähti äkkiä istualtaan ja huusi paikalle taloudenhoitajansa.
"Käske kaikki orjat tänne. Tulkoon jok'ikinen. Pian!"
"Oletko hänen kihlattunsa?" kysyi Petronius uudestaan.
Hänen tointuessaan hämmästyksestä tulvi Vinitiuksen talon äärettömään atriumiin tulvimistaan väkeä. Sinne tuli vapisevia vanhuksia, miehiä, jotka olivat miehuutensa parhaimmassa iässä, naisia, poikia ja tyttöjä. Joka hetki virtasi atriumiin uutta väkeä; käytävistä, joiden nimenä oli »fauces», kuului kaikenlaisia eri kieliä. Vihdoin olivat he kaikki asettuneet riveihin pitkin seiniä ja pylväskäytävään. Vinitius seisoi impluviumin vieressä ja kääntyi siitä vapautettunsa Demaksen puoleen, lausuen: