Jutellessaan olivat he saapuneet Vinitiuksen talolle, jossa iloinen illallinen heitä odotti. Vinitius kääntyi vielä kerran Petroniuksen puoleen ja toisti:
"Ei, rakkaani, maailman täytyy uudestisyntyä."
"Emme me sitä synnytä uudestaan," vastasi Petronius. "Sillä Neron aikana on ihminen kuin perhonen: hän elää armon auringossa ja kuolee, kun ensi kylmä henkäys häntä kohtaa … kuolee, vaikkei tahtoisikaan! Kautta Majan pojan! olen monesti kysynyt itseltäni, minkä ihmeen kautta tuollainen Lucias Saturninus saattoi elää yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanhaksi, elää vielä Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen jälkeen?… Mutta vähät siitä. Sallitko minun lähettää kantotuolisi noutamaan Eunikeä? Väsymykseni on kadonnut jäljettömiin, ja tahtoisin pitää hauskaa. Käskepä sitransoittajien soittaa illallisen aikana. Sitten voimme puhua Antiumista. Täytyy ajatella tuota matkaa, varsinkin sinun."
Vinitius lähetti noutamaan Eunikeä, mutta ilmoitti, ettei hän vain viitsi vaivata päätään Antiumin-matkalla. Vaivatkoot päätään ne, jotka eivät voi tulla toimeen muuten kuin Caesarin armon säteissä. Ei maailma Palatinukseen pääty, ei ainakaan niiden mielestä, joiden sydän ja sielu on toisaalla.
Hän puhui niin huolettomasti, reippaasti ja iloisesti, että Petroniusta hämmästytti. Hän katseli sisarenpoikaansa hyvän aikaa ja kysyi vihdoin:
"Mikä sinun oikein on? Nythän sinä olet aivan samanlainen kuin ennen, kun vielä kannoit kultaista bullaa rinnallasi."
"Olen onnellinen," vastasi Vinitius. "Pyysin sinua luokseni juuri saadakseni ilmoittaa sen sinulle."
"Mitä sinulle on tapahtunut?"
"Jotakin, jota en vaihtaisi koko Rooman valtakuntaan."
Näin sanottuaan Vinitius istuutui, nojasi kyynärpäänsä tuolin kaidepuihin, laski kätensä pään varaan ja rupesi puhumaan, kasvot loistaen onnesta.