Petronius kohautti olkapäitään.
"Sinä elät täällä hiljaisessa kodissasi ja mietit Lygiaa tai kristittyjä. Taidat siis tuskin tietää, mitä hovissa tapahtui pari päivää sitten. Nero meni silloin julkisesti naimisiin Pythagoraksen kanssa. Poika esiintyi morsiamena. Luulisi hulluuden jo ennättäneen huippuunsa, vai mitä? Ja uskotko, että papit juhlallisesti vahvistivat avioliiton. Minä olin itse läsnä ja vakuutan sinulle, että vaikka minä voin sietää paljon, niin kyllä minä silloin ajattelin, että jumalien täytyy antaa joku merkki, jos heitä on olemassa… Mutta Caesar ei usko jumaliin ja lienee oikeassa."
"Hän on siis yhtaikaa ylimäinen pappi, jumala ja jumalankieltäjä," virkkoi Vinitius.
Petronius hymähti.
"Niin on! En ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siinä on asema, jonka kaltaista tähän asti tuskin on nähty maailmassa."
Hän vaikeni ja jatkoi hetken perästä:
"Lisättäköön vielä, että ylimäinen pappi, joka ei usko jumaliin, ja jumala, joka pilkkaa jumalia—samalla ateistina pelkää heitä."
"Sen todistaa selvästi tapaus Vestan temppelissä."
"On tämä kaunis maailma!"
"Maailma ja Csesar ovat toistensa arvoiset!—Mutta ei tätä kauaa kestä."