"Tiesin, että sinä tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynnöstäni kävi sinun talollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekä Linus että Ursus jo nauroivat minua."
Selvästi saattoi nähdä, että Lygia oli häntä odottanut, sillä hän oli heittänyt yltään tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeään, valkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hänen hartiansa ja päänsä nousivat kuin kevätesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hän oli pistänyt pari punaista vuokkoa.
Vinitius painoi huulensa hänen kättänsä vastaan. He istuivat kivisellä rahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä.
Vaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa.
"Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti Vinitius matalalla äänellä. "Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen onnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut. Sano Lygia, miten tämä on mahdollista? En ole koskaan aavistanut, että saattaa löytyä tällaista onnea. Ennen luulin, että rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt vasta näen, että ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan, jokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta rauhaa, että luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle aivan uutta. Katselen näiden puitten tyyneyttä ja minusta tuntuu siltä kuin oma mieleni olisi yhtä tyyni. Vasta nyt ymmärrän, että on onnea, josta ihmiset eivät ole tietäneet mitään. Vasta nyt ymmärrän, minkätähden sinä ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset… Niin!… Kristus sen tekee…"
Silloin Lygia painoi kasvonsa hänen olkapäätään vastaan ja virkkoi:
"Marcus, rakkaani…"
Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän tunsi, että nyt hän saa häntä rakastaa, ja hänet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, että hän kävi ikäänkuin mykäksi, ja ainoastaan silmät tulivat täyteen kyyneliä. Vinitius kiersi käsivartensa hänen sorjan vartalonsa ympäri, painoi häntä vastaansa ja lausui:
"Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hänen nimensä."
Lygia vastasi hiljaa: