KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Vinitius Lygialle:
»Orjani Flegon, jonka lähetän viemään tätä kirjettä, on kristitty, siis yksi niistä, jotka sinun kädestäsi, rakkaani, saavat vastaanottaa vapauden. Hän on kauan palvellut talossani, saatan siis huoleti kirjoittaa sinulle, varmana siitä että kirje joutuu omiin käsiisi. Kirjoitan Laurentumista, johon olemme pysähtyneet kuumuuden takia. Otho omisti täällä komean huvilan, jonka hän aikoinaan lahjoitti Poppaealle, ja vaikka Poppaea erosikin miehestään, katsoi hän sentään sopivaksi pitää hänen antamansa kauniin lahjan… Kun minä ajattelen niitä naisia, jotka täällä minua ympäröivät, ja sinua, tulen väkisinkin uskoneeksi, että Deukalionin kivistä on syntynyt aivan erilaatuisia ihmisiä ja että sinä kuulut niihin, jotka ovat syntyneet kristallista. Ihailen sinua ja rakastan sinua koko sielustani. En tahtoisi muusta puhua kuin sinusta, mutta kai minun täytyy pakottautua kirjoittamaan matkasta ja muistakin kuulumisistani sekä hoviuutisista. Caesar on täällä ollut Poppaean vieraana, joka salaa oli valmistanut hänelle loistavan vastaanoton. Kemuihin oli kutsuttu vain harvoja augustianeja, muiden muassa Petronius ja minä. Aterian jälkeen soudimme kultaisissa veneissä merellä, joka oli niin tyyni, että olisi luullut sen ainiaaksi nukkuneen, ja sininen kuin sinun silmäsi, jumalattareni! Hoidimme itse airoja, sillä Augustaa nähtävästi huvitti istua konsulien ja heidän poikiensa soudettavana, Caesar seisoi perässä puettuna purppuratogaan ja lauloi hymniä meren kunniaksi, jonka hän edellisenä yönä oli sommitellut ja säveltänyt Diodoruksen avulla. Toisissa veneissä oli intialaisia orjia, jotka osasivat soittaa näkinkengänkuorilla, ja vedessä liikkuili lukemattomia delfinejä, jotka soitto todella näkyi houkutelleen esille Amphitriteksen syvyyksistä. Arvaapa, mitä minä tein! Ajattelin sinua ja ikävöin sinua. Olisin tahtonut koota käteeni koko meren, ilman ja soiton, voidakseni lähettää ne sinulle. Emmekö joskus, oi Augustani, asetu asumaan meren rannalle, kauaksi Roomasta? Minulla on Siciliassa maatila. Siellä on mantelipuumetsä, joka keväisin on aivan punaisenaan kukkia ja joka ulottuu niin likelle merta, että oksien latvat koskettavat vettä. Siellä tahdon sinua rakastaa, siellä tahdon kunnioittaa oppia, jonka Paavali minulle opettaa, sillä tiedän jo, ettei se kiellä ihmiseltä rakkautta ja onnea. Tahdotko?… Mutta tähän kysymykseen toivon saavani vastauksen omilta rakkailta huuliltasi ja ryhdyn kertomaan, mitä veneessä tapahtui. Kun ranta jo oli jäänyt kauas taaksemme, huomasimme etäällä edessämme purjeen, ja silloin syntyi väittely, oliko se tavallinen kalastajavene vaiko suuri, Ostiasta tuleva laiva. Minä satuin ensinnä osaamaan oikeaan, ja silloin huomautti Augusta, että minun silmiltäni nähtävästi ei mikään voi pysyä salassa. Äkkiä laski hän hunnun alas kasvoilleen ja kysyi, voisinko sen takaa tuntea hänet. Petronius vastasi paikalla, ettei aurinkoa voi nähdä pilvien takaa, mutta Poppaea väitti hymyillen, ettei muu kuin rakkaus pysty sumentamaan niin terävää katsetta kuin minun, ja rupesi luettelemaan kaikenlaisten ylhäisten naisten nimiä, kysyen ketä minä rakastan. Minä vastasin hänelle aivan levollisesti, mutta lopulta hän mainitsi sinunkin nimesi ja sinusta puhuessaan paljasti hän kasvonsa ja rupesi katselemaan minua ilkein, tutkivin silmin. Olen todellakin kiitollinen Petroniukselle, sillä hän käänsi samassa hetkessä veneen ja yleinen huomio kääntyi pois minusta. Jos minun olisi pitänyt kuulla Poppaean lausuvan sinusta jotakin pahaa tai ilkeää, niin en ikänä olisi voinut hillitä mieltäni, vaan minut olisi vallannut halu airolla musertaa tuon ilkeän ja inhoittavan naisen pää… Muistatko, mitä lähtöni edellisenä iltana Linuksen talossa kerroin sinulle juhlasta Agripan lammella? Petronius pelkää minun puolestani. Vielä tänäpäivänä rukoili hän minua, etten loukkaisi Augustan itserakkautta. Mutta Petronius ei enää ymmärrä minua. Hän ei käsitä, ettei minulla ole enää muuta iloa, kauneutta ja rakkautta kuin sinä, ja että Poppaea minussa herättää ainoastaan inhoa ja ylenkatsetta. Sinä olet jo muuttanut minut siihen määrään, etten enää voisi palata entiseen elämääni. Mutta älä pelkää, että minä täällä olen vaarassa. Poppaea ei rakasta minua, sillä hän ei kykene ketään rakastamaan. Hänen mielitekonsa johtuvat vain siitä, että hän on vihoissaan Caesarille, joka yhä vielä on hänen vaikutuksensa alainen ja joka ehkä vielä pitää hänestä, vaikka ei enää välitä niin paljoa, että salaisi menettelyänsä ja hillitöntä elämäänsä. Kerronpa sinulle vielä jotakin, joka varmaan sinua rauhoittaa: ennen lähtöä sanoi Pietari, ettei minun pidä pelätä Caesaria, sillä ei hiuskarvakaan ole putoava päästäni. Minä uskon hänen sanoihinsa. Rinnassani on ikäänkuin ääni, joka sanoo, että kaikki hänen sanansa toteutuvat, ja koska kerran hän on siunannut rakkautemme, niin ei Caesar, eivät kaikki Hadeksen voimat eikä Kohtalokaan voi temmata sinua minun käsistäni, oi Lygia! Sitä ajatellessa olen onnellinen kuin Taivas—ainoa, joka on täydellisesti tyyni ja onnellinen. Mutta sinua, kristittyä, ehkä loukkaa puheeni Taivaasta ja Kohtalosta? Suo minulle siinä tapauksessa anteeksi syntini, jonka olen tehnyt vasten tahtoani. Risti ei vielä ole puhdistanut minua, vaan sydämeni on kuin tyhjä astia, joka Paavali Tarsolaisen tulee täyttää samalla suloisella opilla, jota sinä tunnustat ja joka on minulle kahta suloisempi siksi, että se on sinun oppisi. Ainoa ansioni, oi jumalattareni, on ehkä se, että olen tyhjentänyt astiasta sen entisen sisällön ja etten päästä sitä takaisin, vaan riennän janoisena miehenä kirkkaalle lähteelle. Suo minulle armosi, rakkahimpani. Antiumissa tahdon yöt päivät kuunnella Paavalia. Hän oli heti ensi päivänä saavuttanut sellaisen vaikutusvallan väkeeni, että he yhtämittaa häärivät hänen ympärillään ja pitivät häntä sekä ihmeitten tekijänä että yliluonnollisena olentona. Eilen näin hänen kasvonsa loistavan ilosta, ja kun! kysyin häneltä mitä hän tekee, vastasi hän: "minä kylvän". Petronius tietää, että hän on väkeni joukossa, ja haluaa nähdä häntä, samaten Seneca, jolle Gallo on kertonut hänestä. Mutta jo sammuvat tähdet ja aamuinen "Lucifer" käy yhä kirkkaammaksi. Pian punaa aamurusko meren, mutta ympärilläni on kaikki vielä unessa—ainoastaan minä valvon, ajattelen sinua ja rakastan sinua. Tervehdän aamun koita ja sinua, "sponsa mea"!»
KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Vinitius Lygialle:
»Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole, niin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tähän paikkaan. Laurentumista alkaen on ranta pitkänä huvilarivinä, toinen huvila toisen vieressä, ja itse Antium on täynnä palatseja ja pylväikköjä, jotka kauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan veden varrella, takana öljypuulehto ja sypressimetsä, ja kun ajattelen, että tämä paikka kerran on oleva sinun kotisi, käy marmori silmissäni valkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmäksi. Oi Lygia, kuinka suloista on elää ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa huvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja heti kun minä ne näin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidän impluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nämä liljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentähden sinä varmaan tulet pitämään Antiumista ja tästä huvilasta. Heti perille saavuttuamme keskustelimme pitkät ajat, minä ja Paavali, aterian aikana. Puhuimme sinusta, ja sitten hän rupesi opettamaan. Kuuntelin häntä kauan, ja vaikka minä osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin Petronius, niin en sittenkään saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitä minun ajatuksissani ja sielussani liikkui. En ole ikinä saattanut aavistaa, että maailmassa voisi löytyä sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivät mitään tiedä. Mutta tahdon säilyttää tämän kaiken mielessäni, kunnes saan sinut tavata, sillä niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa hetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa mahtua sellaisia ihmisiä kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja Caesar? Kysyn siksi, että Paavalin saarnan jälkeen vietin illan Neron luona, ja tiedätkö mitä siellä kuulin? Muun muassa hän luki runonsa Trojan hävityksestä ja valitti, ettei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia. Hän kadehti Priamoa ja sanoi häntä onnelliseksi mieheksi, kun hän oli saanut nähdä syntymäkaupunkinsa palavan ja häviävän. Siihen virkkoi Tigellinus: "Sano sananen, oi jumala, niin minä otan soihdun, ja ennenkuin yö on lopussa, näet Antiumin palavan." Mutta Caesar sanoi häntä tyhmyriksi. "Mihin", virkkoi hän, "minä sitten lähtisin hengittämään meri-ilmaa ja parantamaan ääntäni, jonka jumalat ovat minulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyväksi täytyy suojella? Eikö juuri Rooma minua vahingoita? Eivätkö pahat höyryt Suburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua käheäksi ja eikö Rooman palo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa näytelmää kuin Antiumin palo?" Kaikki olivat sitä mieltä, että olisi kuulumattoman komeaa ja traagillista nähdä kaupungin, joka on valloittanut maailman, muuttuvan harmaaksi tuhkaläjäksi. Caesar huomautti, että hänen runonsa siinä tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi suunnittelemaan, kuinka hän rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hän sen tekisi, että tulevien vuosisatojen täytyisi ihmetellä hänen työtään, jonka rinnalla kaikki muu ihmistyö häviäisi mitättömäksi. Juopuneet vieraat alkoivat nyt huutaa: "tee se! tee se!" Mutta Nero huomautti: "minulla pitäisi olla paljon luotettavampia ystäviä, jotka olisivat minuun todella kiintyneitä." Tunnustan, että kun kuulin hänen niin puhuvan, minut äkkiä valtasi pelko, sillä olethan sinä, rakkahimpani, Roomassa. Nyt minä kyllä itse nauran pelkoani, sillä vaikka Caesar ja augustianit ovatkin hulluja, niin eivät he toki uskalla ruveta niin hulluiksi. Mutta tästä näet kuinka ihminen voi pelätä rakastettunsa tähden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellä Tiberin takana, kapean kadun varrella, köyhälistön kaupunginosassa, sillä se puoli tulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestäni eivät Palatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi, ja minä tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitään mukavuuksia, joihin lapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitä paljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun muuttamisestasi orjien kautta voinut ehtiä Palatinukselle, sattua hänen korviinsa ja kääntää hänen huomionsa sinuun. Silloin ehkä olisi voinut seurata rangaistus siitä, että olit uskaltanut vastustaa Caesarin tahtoa. Mutta hän viipyy kauan Antiumissa ja kun hän palaa Roomaan, ovat orjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitä asiasta. Linus ja Ursus saattavat seurata sinua. Elän muuten siinä toivossa, että sinä, jumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin Caesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon päivä ja hetki, jolloin sinä astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin tuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hänenkin nimensä siunattu. Silloin tahdon Häntä palvella ja Hänelle antaa elämäni ja vereni. Tai oikeastaan: silloin tahdomme molemmat Häntä palvella, kunnes elämämme lanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdän sinua sieluni pohjasta.»
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Ursus ammensi kaivosta vettä ja hyräili vinttaa nostaessaan jotakin kummallista lygiläistä säveltä. Tuon tuostakin katsahti hän ilosta loistavin silmin Linuksen puutarhaan päin, jossa Lygia ja Vinitius istuivat sypressien keskellä, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, joka olisi heilauttanut heidän vaatteitaan. Oli jo hämärä. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan hiljaisuudessa istuivat he käsi kädessä puhellen.
"Eikö sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun läksit
Antiumista Caesarin tietämättä?" kysyi Lygia.
"Ei, rakkaani," vastasi Vinitius. "Caesar lupasi kahdeksi päiväksi sulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa säveltääkseen uutta laulua. Hän tekee usein sillä tavalla ja silloin hän ei ajattele eikä muista mitään muuta. Mitä minä Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minä saan katsella sinua. Olenkin jo ikävöinyt niin, etten enää viime öinä saanut unta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta heräsin äkkiä siitä, että luulin sinun olevan vaarassa. Kerran näin unta, että hevoset, joiden piti viedä minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan nopeammin kuin yksikään Caesarin pikalähetti, olivat varastetut. En enää saattanut elää näkemättä sinua. Niin minä sinua rakastan, oi armaani, armahin armaani!"