Vinitius kiirehti pois, sillä keisarillinen saatto oli jo päässyt hyvän matkan päähän. Pietari teki hyvästi jättäessään muiden huomaamatta ristinmerkin, ja hyväsydäminen Ursus rupesi innoissaan kehumaan nuorta patriciota. Ilokseen sai hän silloin kokea, että hänen herrattarensa mielihyvällä kuunteli hänen sanojaan ja kiitollisesti katseli häneen.
Saatto eteni etenemistään ja jäljelle jäi vain paksuja, kullankarvaisia tomupilviä, mutta Pietan ja Lygia seurasivat vielä kauan silmillään poistuvien jälkiä. Vihdoin tuli mylläri Demas, jonka myllyssä Ursus öisin oli työssä, heitä puhuttelemaan.
Suudeltuaan apostolin kättä rupesi hän pyytämään, että he tulisivat hänen luokseen aterialle. Hän sanoi asuvansa aivan lähellä Emporiumia ja arveli heidän olevan levon ja ruoan tarpeessa, koska he olivat viettäneet suurimman osan päivää portilla.
He menivät siis yhdessä, ja syötyään ja levättyään läksivät Lygia ja apostoli hänen kodistaan sekä palasivat illansuussa Tiberin taakse. Heidän tarkoituksensa oli kulkea joen poikki Aemiliuksen siltaa pitkin, sentähden he astuivat Clivus Publicuksen kautta ja nousivat Aventinuksen kukkulalle Dianan ja Mercuriuksen temppelin sivuitse. Vuoren harjalta apostoli Pietari katseli kaupunkia, joka oli hänen silmiensä edessä, ulottuen kauas etäisyyteen, ja ajatteli sen äärettömän kaupungin mahtavuutta, jolle hän oli tullut saarnaamaan Jumalan sanaa. Maailmaa kiertäessään oli hän kyllä eri maissa nähnyt legionia ja muita Rooman herrauden merkkejä, mutta ne olivat sittenkin olleet vain yksityisiä ilmaisumuotoja siitä voimasta, jonka hän tänään ensi kerran oli nähnyt ruumistettuna Caesarin persoonassa. Tämä ääretön, saaliinhaluinen, ryöstönhimoinen, irstas, pohjia myöten turmeltunut ja kuitenkin yli-inhimillisen voimakas ja kukistumaton kaupunki; sen Caesar, velisurmaaja, äidintappaja ja vaimonmurhaaja, jonka kintereillä alituisesti hiipi yhtä paljon verisiä varjoja kuin hänen hovissaan oli kansaa, irstailija, kulhari, kolmenkymmenen legionan herra ja kaiken maan valtias samassa persoonassa; nuo kultaan ja purppuraan puetut hovilaiset, jotka eivät tietäneet näkisivätkö huomisen päivän, mutta jotka siihen asti elivät kuninkaitakin mahtavampina,—kaikki tämä yhdessä teki jonkinlaisen helvetillisen pahuuden ja valheen valtakunnan vaikutuksen. Hänen yksinkertainen mielensä hämmästeli, kuinka Jumala saattoi antaa saatanalle niin määrättömän vallan, kuinka Hän saattoi sallia saatanan kansoittaa maan, kääntää sen mullin mallin, polkea sen alleen, pusertaa siitä kyyneliä ja verta, lennättää sitä kuin tuuli akanoita, järkyttää sitä myrskyn voimalla ja liekkinä polttaa sitä. Näitä ajatellessa kävi hänen sydämensä murheelliseksi, ja hengissä puhkesi hän puhumaan Mestarille: »Herra, mitä voin minä tälle kaupungille, jonne olet minut lähettänyt? Sen hallussa ovat meret ja maat, eläimet maan päällä ja kalat meressä, se hallitsee kuninkaita, kaupunkeja ja kolmeakymmentä legionaa, jotka sen valtaa vartioivat, mutta minä, Herra, olen kalastaja vähäiseltä mereltä! Mitä minun pitää tehdä? Miten saatan minä tämän kaupungin pahuuden voittaa?»
Näin sanottuaan nosti hän harmaan, vapisevan päänsä taivasta kohti, rukoili ja huusi sydämensä syvyydestä tuskassa ja ahdistuksessa avukseen taivaallista Mestariaan.
Äkkiä keskeytti Lygian ääni hänen rukouksensa.—Koko kaupunki on kuin tulessa, virkkoi tyttö.
Auringonlasku näytti todella oudolta. Päivän suuri kehä oli puoleksi painunut Janiculus-kukkulan taakse ja koko taivas oli punaisen hohteen vallassa. Siitä paikasta, missä he seisoivat, oli avara näköala. Oikealla näkivät he Circus Maximuksen laajat muurit, ja niiden päällitse kohosi Palatinus. Vastapäätä heitä oli Forum Boarium, Velabrium ja Kapitoliumin huippu Jupiter-temppeleineen. Mutta muurit, pylväiköt ja temppelien harjat olivat kuin iltaruskon kultaiseen purppuraan kastetut. Kaukaa katsoen oli joki kuin virtaavaa verta ja jota alemma aurinko laski, sitä punaisemmaksi kävivät ruskot, ja niiden loimut hehkuivat kuin tulen liekit. Ruskot levisivät, laajenivat, ottivat vihdoin haltuunsa Rooman seitsemän kukkulaa ja valuivat siitä ympäri seudun.
"Koko kaupunki on kuin tulessa," toisti Lygia.
Mutta Pietari laski käden silmilleen ja lausui:
"Jumalan viha lepää raskaana sen päällä."