Vinitius riemuitsi siitä, että Lygia toivoi hänen pian kääntyvän kristinuskoon.
"Silmäteräseni," vastasi hän, "käyköön niinkuin sinä sanot. Paavali tahtoi matkustaa palvelijoideni joukossa, mutta hän tulee olemaan luonani, toverinani ja ystävänäni… Nosta huntua, armaani, että vielä ennen matkaa saan sinut nähdä. Miksi sinä noin olet peittänyt itsesi?"
Lygia nosti kädellään huntua ja näytti hänelle iloiset kasvonsa ja kauniit, hymyilevät silmänsä.
"Oliko se paha?" kysyi hän.
Hänen hymyssään oli hitunen lapsellista tyytymättömyyttä, mutta Vinitius katseli häntä ihastuksissaan ja vastasi:
"Tietysti se on paha minun silmilleni, jotka aina ja alituisesti ja kuolemaan saakka tahtoisivat katsella sinua."
Sitten hän kääntyi Ursuksen puoleen.
"Vartioi häntä kuin silmäterääsi, sillä hän ei ole yksin sinun herrattaresi—hän on minunkin!"
Vinitius vei hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä yleisön suureksi kummastukseksi. Kukaan ei tietysti saattanut käsittää, miksi loistava augustiani osoitti sellaista kunnioitusta naiselle, joka oli orjattaren halvassa puvussa.
"Jää hyvästi!…"