Nyt tuli näkyviin osasto numidialaista hevosväkeä, joka kuului pretorianijoukkoihin. Miehillä oli keltaiset puvut, punaiset vyöt ja suuret korvarenkaat, joista heidän tummille kasvoilleen lankesi kullankarvainen hohde. Heidän bambusta tehtyjen peitsiensä päät välkkyivät auringossa kuin tulen liekit ja heidän jäljessään tuli matkasaatto, joka oli kuin mikäkin juhlakulkue. Katsojalaumat yrittivät tunkeutua likemmä, mutta pretorianien jalkaväki asettui riviin molemmin puolin porttia, joten tie jäi vapaaksi. Ensinnä tuli vaunuja, joissa oli purppuraiset, punaiset, sinipunertavat tai lumivalkeasta byssoskankaasta tehdyt ja kultalangalla kirjaellut telttakatot ja joissa kuljetettiin itämaalaisia mattoja, sitruunapuisia pöytiä, mosaikkeja, keittoastioita, häkkejä lintuineen, joita oli keräilty idästä, lännestä ja etelästä ja joiden aivojen ja kielten piti joutua Caesarin pöydälle, viinitynnyrejä ja koreja täynnä hedelmiä. Särkyviä esineitä, joita ei uskallettu panna vaunuihin, kantoivat orjat jalkaisin kävellen. Siten oli liikkeellä satoja ihmisiä, jotka kantoivat astioita ja korinttilaisia pronssikuvia. He kulkivat kaikki ryhmittäin: toiset kantoivat etruskilaisia, toiset kreikkalaisia vaaseja, toiset kulta- ja hopea-astioita, toiset aleksandrialaisia lasitavaroita. Näitä seurasi pieni joukko pretoriani-sotamiehiä jalan ja ratsain, ja jokaisella orjaryhmällä oli oma vartiansa kädessä piiska, jonka päässä läiskähtävän siiman asemesta oli nahka- tai rautapalasia. Ihmiset, jotka varovasti kantaen kannettaviaan hitaasti astuivat tietä pitkin, tekivät matkustajajoukon jonkun juhlallisen, uskonnollisen kulkueen kaltaiseksi, ja yhtäläisyys kävi vieläkin silmiinpistävämmäksi, kun saattoon liittyi Caesarin ja hovin soittokonevarasto. Siinä oli harppuja, kreikkalaisia luuttuja, heprealaisia ja egyptiläisiä luuttuja, formingeja, huiluja, pitkiä kierrettyjä torvia ja symbaleja. Kun näki nuo lukemattomat soittokoneet, joiden pronssin, kalliit kivet ja helmet aurinko pani säteilemään, niin olisi luullut Apollon tai Bakkuksen astuneen alas maailmaan. Sitten tuli kauniita rattaita, joissa istui kulhareja, tanssijoita ja tanssijattaria, järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, tyrsos-sauvat käsissä. Heitä seurasivat heidän palvelija-orjansa, ja vihdoin tuli pieniä poikia ja tyttöjä, joita oli keräilty koko Kreikasta ja Vähästä-Aasiasta, hapset hajallaan tai kiertyneinä kiharoiksi ja kytkettyinä kultaverkkoihin. He olivat herttaiset kuin amorinit, mutta heidän kauniit kasvonsa olivat paksun maalin peitossa, jottei Campanian ilma pääsisi polttamaan heidän hienoa ihoaan.
Taasen tuli osasto pretoriani-sotamiehiä, parrakkaita, vaaleita, punatukkaisia, sinisilmäisiä, jättiläiskokoisia sykambreja. Heidän edessään kulkivat n.s. »imaginarii», lipunkantajat, jotka kuljettivat roomalaisia kotkia, tauluja kirjoituksineen, germanilaisia ja roomalaisia jumalankuvia sekä Caesarin kuvapatsaita ja rintakuvia. Sotilaspanssarien ja nahkojen alta pilkistivät heidän ruskettuneet, väkevät käsivartensa. He olivat kuin mitäkin sotakoneita ja kantoivat ilman vaikeutta raskaat aseensa, joita ei heikompi olisi jaksanut liikuttaakaan. Maa tuntui huojuvan heidän tasaisten, raskaiden askeltensa alla, ja ikäänkuin tuntien oman voimansa, jota olisivat voineet käyttää vaikkapa itse Caesaria vastaan, katselivat he halveksivasti katuyleisöä, nähtävästi unohtaen, että useat olivat saaneet marssia tähän kaupunkiin kahleissa. Heitä ei kuitenkaan ollut paljoa, sillä pretorianien päävoima oli jäänyt pääkaupunkiin vartioimaan sitä ja pitämään sitä kurissa. Soturien jäljessä kuljetettiin kahleissa Neron tiikerejä ja jalopeuroja, jotta Caesar saisi valjastaa ne vaunujensa eteen, jos hän sattumalta haluaisi näytellä Dionysosta. Hindulaiset ja arapialaiset miehet niitä taluttivat rautakahleissa, jotka olivat punotut täyteen kukkasia, niin että pedot näyttivät kulkevat kukkaskahleissa. Taitavien kesyttäjien kasvattamat elukat katselivat ihmisjoukkoa vihreillä, unisilla silmillään ja kohottivat tuon tuostakin suuria päitään, ahneesti särpien sieramiinsa ihmishajua ja nuoleskellen suitaan terävillä kielillään.
Nyt tuli keisarillisten vaunujen ja kantotuolien vuoro. Niitä oli pieniä ja suuria, kullattuja, purppuraisia, norsunluukappaleilla, helmillä ja kaikenlaisilla hohtavilla kalleuksilla koristettuja. Näitä seurasi taasen pieni osasto pretoriani-sotamiehiä, tällä kertaa vapaaehtoista,[1] italialaista väkeä roomalaisissa puvuissa; sitten kulki valiojoukko orjia, palvelijoita ja poikasia, ja vihdoin likeni itse Caesar, jonka tuloa joukko jo kaukaa tervehti kimeillä huudoilla.
[1] Italian asukkaat olivat vielä Augustuksen aikana vapaat sotapalveluksesta, jonkatähden n.s. »Cohors Italicaan», joka tavallisesti oli majoitettu Aasiaan, kuului ainoastaan vapaaehtoisia. Niinikään palveli pretorianijoukossa vapaaehtoisia palkattujen muukalaisten rinnalla.
Tungoksessa oli muiden muassa apostoli Pietarikin, joka kerran eläissään tahtoi nähdä Caesarin. Hänen toverinaan oli Lygia, kasvot paksun hunnun peitossa, ja Ursus, jonka voima takasi neidolle varmimman turvan rajua ja hillitöntä joukkoa vastaan. Lygilainen kantoi yhden temppelirakennukseen määrätyistä kivistä apostolin eteen, jotta tämä nousisi sen päälle ja siten näkisi paremmin kuin muut. Kun ihmiset ensin näkivät lygiläisen liikuttavan kiveä yhtä keveästi kuin laiva siirtää aaltoa, rupesivat he mutisemaan, mutta kun he sitten huomasivat, että hän yksinään kantoi kiven, jota neljä heidän väkevimmistä miehistään tuskin olisi jaksanut liikuttaa, muuttui mutina hämmästykseksi, ja joukko puhkesi huutamaan: macte! tilaa! Samassa saapui Caesar. Hän istui teltanmuotoisissa vaunuissaan, joitten edessä oli kuusi valkoista, idumealaista kultakengillä kengitettyä orhia. Vaunut, jotka olivat teltan muotoiset, olivat tahallisesti jätetyt avonaisiksi, jotta joukot voisivat nähdä Caesarin. Niihin olisi mahtunut monta henkeä, mutta Nero, joka tahtoi, että yleisön huomio jakamattomana kääntyisi häneen, ajoi yksinään läpi kaupungin, jalkainsa juuressa ainoastaan kaksi kääpiötä. Hän oli puettu valkeaan tunicaan ja ametistinkarvaiseen togaan, joka loi sinertävää valoa hänen kasvoilleen. Hänen päässään oli laakeriseppel. Napolin-matkan jälkeen oli hän huomattavasti lihonut. Hänen kasvonsa olivat käyneet pulleiksi; sileiksi ajetut posket paisuivat kahdeksi leuaksi, ja suu, joka aina oli näyttänyt olevan liian likellä nenää, oli nyt pusertunut aivan sieranten alle. Paksun kaulan ympärille oli tavallisuuden mukaan kiedottu silkkihuivi, ja hän korjaili sitä yhtämittaa valkealla, lihavalla kädellään, jonka iho kasvoi pitkiä, punaisia, veristen liekkien muotoisia karvoja. Hän nimittäin ei ollut sallinut karvannyppijöiden poistaa niitä, sillä hän oli kuullut, että kädet siitä rupeavat vapisemaan, ja se olisi tietysti haitannut luutunsoittoa. Ääretön turhamaisuus loisti nyt, kuten aina, Neron kasvoista, mutta samalla hän oli väsynyt ja ikävystyneen näköinen. Hänen muotonsa oli sekä hirveä että hullunkurinen. Kulkiessaan käänteli hän päätään joka taholle, tarkisteli tuon tuostakin silmillään ja kuunteli tarkasti kuinka häntä tervehdittäisiin. Häntä kohtasi huutojen ja käsientaputusten myrsky. Huudettiin: »terve jumala! Caesar, keisari, terve voittaja! terve verraton—Apollon poika, terve Apollo!» Näitä sanoja kuunnellessaan Nero hymähti, mutta silloin tällöin nousi hänen kasvoilleen ikäänkuin pilvi, sillä Rooman roskaväki osasi, luottaen lukumääräänsä, olla ivallinen. Se lasketteli pilapuheita suuristakin voittajista, joita se itse asiassa rakasti ja kunnioitti. Yleisesti tiedettiin, että kerran, kun Julius Caesar voittokulussa tuli Roomaan, oli huudettu: »Kaupunkilaiset, varokaa vaimojanne, se vanha, kaljupää ryöstäjä tulee!» Mutta Neron ääretön itserakkaus ei sietänyt mitään arvosteluja taikka pilapuheita, ja ylistyshuutojen joukosta kaikui nytkin: »Vaskiparta!… Vaskiparta! Mihin olet pannut tulisen partasi? Pelkäätkö, että se sytyttäisi Rooman tuleen?» Huutajat eivät tietäneet, että heidän leikkinsä sisälsi hirveän ennustuksen. Eivät nämä huudot sentään suututtaneet Neroa. Olihan hän jo aikoja sitten uhrannut partansa kultaisessa rasiassa Kapitoliumin Jupiterille, eikä siitä syystä käyttänyt partaa. Mutta toisia huutoja kuului kivilouhikkojen ja temppelirakennusten nurkkien takaa: »Äidintappaja! Nero, Orestes, Alcmeon!» Ja taas toisia: »Missä Octavia on?» »Riisu päältäsi purppura!»—Poppaealle, joka tuli Neron perässä, huudettiin: »flava comaz!» keltatukka! Sitä nimitystä käytettiin tavallisesti katutytöistä. Neron tarkka korva kyllä eroitti nämäkin huudot. Hän nosti hiotun smaragdin silmänsä eteen, ikäänkuin olisi toivonut löytävänsä ja voivansa painaa mieleensä huutajat. Hänen katseensa sattui apostoliin, joka seisoi kivellä, ja hetkisen tuijottivat nämä molemmat miehet toisiinsa. Ei kukaan juhlajoukossa enempää kuin tuossa äärettömässä ihmislaumassakaan ajatellut, että kaksi maailman mahtia sinä hetkenä oli joutunut vastatusten. Toinen oli pian häviävä kuin verinen uni, toinen—tuo yksinkertaisiin vaatteisiin puettu vanhus—oli ikiajoiksi ottava haltuunsa maailman ja kaupungin.
Caesarin mentyä ohitse tuli kahdeksan afria, kuljettaen erinomaisen kaunista kantotuolia, jossa istui kansan vihaama Poppaea. Hän oli, kuten Nerokin, ametistinvärisissä vaatteissa, kasvot paksun maalin vallassa, ja istui liikkumatta, välinpitämättömänä niinkuin mikäkin kaunis ja ilkeä jumala, jota kuljetetaan juhlasaatossa. Hänen kintereillään kulki taasen laumoittain mies- ja naispalvelijoita sekä kokonainen rivi vankkureita, joihin oli mätetty vaate- ja mukavuustarpeita. Aurinko oli jo aikoja sitten ruvennut alenemaan puolipäivän korkeudesta, kun tuli augustianien vuoro. Heitä oli heleä, välkkyvä jono, joka käärmeenä kierteli eteenpäin ja näytti aivan loppumattomalta. Mukavuutta rakastava Petronius istui kantotuolissa jumalallisen kauniin orjattarensa kanssa, ja joukko tervehti häntä innokkaasti. Tigellinus ajoi rattailla, joiden eteen oli valjastettu pieniä, punavalkeilla höyhenhelyillä koristettuja hevosia. Hän nousi tuontuostakin seisomaan, oikoi kaulaansa ja nähtävästi odotti, että Caesar antaisi hänelle merkin nousta vaunuihinsa. Licinianus Pisoa tervehti yleisö kättentaputuksilla, Vitelliusta naurulla ja Vatiniusta vihellyksillä. Konsuleja Liciniusta ja Lecaniusta kohdeltiin välinpitämättömyydellä, mutta Tullius Senecio—josta kansa piti, vaikkei kukaan tietänyt mistä syystä—ja Vestinus saivat osakseen kättentaputuksia. Hovilaisten lukumäärä oli aivan loppumaton. Olisi luullut kaikkien Rooman rikkaiden, loistavien ja tunnettujen perheiden paraikaa muuttavan Antiumiin. Mutta aina kun Nero matkusti, oli hänen mukanaan tuhansittain vaunuja, ja hänen matkaseurueensa lukumäärä voitti legionan [keisarivallan aikana kuului legionaan 12,000 miestä.] miehistön. Nyt tuli vuorostaan Domitius Afer ja käyrävartinen Lucius Saturninus, sitten Vespasianus, joka ei vielä ollut lähtenyt sotaretkelleen Judeaan—samalle retkelle, josta hän palasi vastaanottamaan keisarikruunua, hänen poikansa, nuori Nerva, Lucanus, Annius Gallon, Quinitanus ja joukko rikkaudestaan, kauneudestaan, hillittömyydestään ja hekumallisuudestaan tunnettuja naisia. Tunnetuista henkilöistä siirtyi ihmisjoukko katselemaan valjaita, hevosia, vaunuja ja palvelijoiden ihmeellisiä pukuja, joita oli tuotu kaikista maailman maista. Ihmiset eivät oikein tietäneet, mitä tuosta suuruuden ja loiston riemukulusta eniten ihailisivat. Kullan loisto, purppuraiset ja sinipunervat värit, kalliiden kivien kimmellys, byssoskankaiden, helmiemon ja elfenluun hohde häikäisi sekä silmää että aivoja. Auringonsäteetkin näyttivät hukkuvan Caesarin seurueen loistoon. Katselijajoukossa oli kyllä köyhiäkin, joiden silmistä loisti nälkä ja joiden ruumista syömättömyys oli laihduttanut, mutta nautinnonhimon ja kateuden rinnalla heräsi heissä tätä komeutta katsellessa riemu ja ylpeys siitä, että Rooma oli niin voittamaton, että koko maailma palveli ja kumarsi sitä. Tuskinpa kukaan maailmassa olisikaan uskaltanut ajatella muuta kuin että Rooman valta kestäisi iankaikkisesti ja hallitsisi kaikkia kansoja, sekä ettei mikään mahti maan päällä uskaltaisi nousta sitä vastaan.
Vinitius ajoi kulkueen päässä. Hän ei ollut toivonut tapaavansa Lygiaa täällä, mutta kun hän näki hänet ja apostolin, hyppäsi hän alas vaunuista, tervehti heitä loistavin kasvoin ja puhkesi puhumaan kiireesti, niinkuin ihminen tekee, jolla ei ole varaa kadottaa aikaa.
"Vai tulit sinä! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, Lygia!… Jumala ei olisi voinut antaa minulle parempaa ennettä. Sanon sinulle siis vieläkin hyvästi, mutta en pitkäksi aikaa. Majoitan hevosia pitkin tien vartta, ja kun vain tulee vapaa päivä, karautan sinun luoksesi, kunnes kokonaan palaan. Jää hyvästi!"
"Jää hyvästi, Marcus!" lausui Lygia ja jatkoi entistä hiljemmin:
"Olkoon Kristus sinun kanssasi ja avatkoon Hän Sielusi Paavalin sanoille."