"He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveää puhetta ja laskemaan leikkiä, kuten hänen tapansa on, mutta silloin lausui Paavali hänelle: »Kuinka taidat sinä, ymmärtäväinen Petronius, kieltää, että Kristus on ollut maan päällä ja kuolleista noussut, kosket silloin vielä elänyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes näkivät Hänet, ja minä näin Hänet Damaskon tiellä. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnä minut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni vääräksi.» Mutta Petronius sanoi, ettei hän aio ruveta todistamaan mitään vääräksi, koska maailmassa tapahtuu paljon käsittämättömiä asioita, joita luotettavat henkilöt väittävät tosiksi. Ja hän sanoi, että uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hänen oppinsa vastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. »En tahdo», virkkoi hän, »kuulla mitään, joka voisi häiritä elämääni ja sen kauneutta. Olkoot meidän jumalamme keksittyjä olentoja, mutta he ovat kauniit, meidän on hauska heidän seurassaan ja me saamme elää huolettomina.» Silloin vastasi Paavali: »Sinä pelkäät elämän huolia ja hylkäät siitä syystä rakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko teidän elämänne itse asiassa vapaa huolista? Et sinä herra, enempää kuin yksikään toinen teistä Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla levolle pannessasi tiedä, etkö sinä aamulla herää vastaanottamaan kuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia, joka säätää laupeutta ja oikeutta, niin eiköhän onnesi olisi varmempi? Sinä pelkäät kadottavasi ilon, mutta eiköhän ilosi siinä tapauksessa olisi suurempi? Sinä puhut elämän suloudesta ja kauneudesta, mutta koska te olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitä ja kuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja väärien jumalienne kunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielä voisitte rakentaa ainoan oikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinä kiität kohtaloasi, koska olet mahtava ja elät ylellisyydessä, mutta saattaisithan olla köyhä ja hylättykin, vaikka olet ylhäisen suvun jälkeläinen, ja siinä tapauksessa olisi sinun helpompi elää maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat Kristusta. Teidän kaupungissanne saattavat nimittäin vanhemmat, jotka eivät tahdo nähdä vaivaa lapsistaan, huoleti heittää heidät kadulle, jolloin niitä lapsia sanotaan alumneiksi. Sinäkin, herra, saattaisit olla tällainen alumni. Mutta jos vanhempasi eläisivät meidän oppimme mukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden ikään päästyäsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot hänen pysyvän uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidän joukossanne eletään? Katso, mikä häpeä, rikollisuus ja vaimojen vaihto täällä vallitsee! Te hämmästelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota voitte sanoa univiraksi. Mutta minä sanon sinulle, että ne, joiden sydämessä Kristus asuu, eivät riko uskollisuuttaan miestänsä kohtaan, kuten ei myöskään kristitty mies petä vaimoaan. Mutta te ette voi luottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai palvelijoihinne. Maailma vapisee teidän edessänne, mutta te vapisette omien orjienne edessä, sillä voivathan he minä hetkenä hyvänsä nostaa hirveän sodan teidän sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin tehneet. Olet rikas, mutta et tiedä, eikö sinun ehkä huomenna ole pakko luopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkä sinun huomenna täytyy kuolla; sinä rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidät huviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi Pandatarian erämaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna voivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain näin ollen, elää rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minä julistan teille rakkautta ja julistan teille sitä oppia, joka vaatii, että valtiaat rakastaisivat alamaisiaan ja herrat orjiaan, että orjat palvelisivat herrojaan rakkaudessa ja että kaikki tekisivät oikeutta ja laupeutta, mutta lopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvä ja loppumaton kuin meri. Kuinka saatat siis, Petronius, sanoa, että tämä oppi turmelee elämän, kun se päinvastoin parantaa elämän ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa onnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidän roomalaisen valtanne sijassa."

"Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: »tämä ei sovi minulle», valitti olevansa väsyksissä ja läksi pois. Lähtiessään hän sentään vielä virkkoi: »Pidän enemmän Eunikestäni kuin sinun opistasi, sinä pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi väittelyssä.» Mutta minä kuuntelin hänen sanojansa koko sielullani ja mielelläni, ja kun hän puhui meidän naisistamme, siunasin sitä oppia, josta sinä olit kasvanut kuten liljat keväisin nousevat mureasta maaperästä. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tähden hylkäsi kaksi miestä, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja jotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillä kaikki ovat he tehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petä minua eikä heitä kotiliettäni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka kaikki, joihin olen luottanut, minut pettäisivät. Ajattelin siis: miten voisin hänelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja kunnioittamalla häntä? Oletko sinä tuntenut, että minä siellä Antiumissa yhtä mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikäänkuin olisit ollut luonani? Minä rakastan sinua sata kertaa enemmän sentähden, että karkasit käsistäni Caesarin palatsista. Minäkään en enää välitä Caesarista. En siedä hänen huvejaan enkä soittoaan—ikävöin ainoastaan sinua. Sano sananen, ja me heitämme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin kauas."

Päätään liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmänsä sypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi:

"Hyvä on, Marcus. Sinä kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne
Auluskin perheineen aikoo asettua viettämään vanhuutensa päiviä…"

Riemastuen keskeytti Vinitius hänen puheensa:

"Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellä toisiaan, ja koko ranta on ihana. Ilma siellä on vielä suloisempi ja yöt vielä lämpöisemmät, tuoksuvammat ja tähdet kirkkaammat kuin Roomassa… Elämä siellä on sulaa onnea…"

Ja Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta.

"Siellä unohtuvat kaikki huolet. Me kävelemme öljypuulehdoissa ja istuudumme varjoon lepäämään. Oi Lygia, mikä elämä meille koittaa! Saada rakastaa, yhdessä katsella merta, yhdessä katsella taivasta, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja levittää siunausta ja onnea ympärilleen!"

He vaikenivat molemmat ja heidän ajatuksensa viipyivät tulevaisuudessa. Vinitius painoi tyttöä yhä voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun valossa kimmelsi hänen sormessaan ritarisormus. Köyhän kaupunginosan asukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ääntä, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

"Saanko minä käydä tervehtimässä Pomponiaa?" kysyi Lygia.