"Tietysti, rakkaani. Pyydämme heidät luoksemme tai lähdemme itse heidän luokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan. Vuodet ja työ jo painavatkin häntä. Paavali tulee myöskin meitä tervehtimään. Hän tahtoo kääntää Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja niinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin perustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan."
Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen, mutta Vinitius pidätti hänet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä heidän onneaan:
"Ei, Lygia! Minun asiani on kiittää ja ylistää sinua—anna minulle kätesi!"
"Minä rakastan sinua."
Vinitius oli jo painanut huulensa hänen käsiänsä vastaan, jotka olivat valkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivät he kuulleet muuta kuin omien sydäntensä sykinnän. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkeä. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin henkeä pidätellen…
Äkkiä ja odottamatta kajahti läpi hiljaisuuden parahdus, syvä ja kumea, joka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja rauhoitti häntä.
"Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa."
He rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimäistä karjaisua seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Niitä kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa säilytettiin nimittäin monesti useita tuhansia jalopeuroja, sijoitettuina eri arenoille, ja usein ne öisin likenivät häkkien ristikkoa, nojasivat mahtavan päänsä sitä vastaan ja valittivat ikäväänsä. Olihan niiltä riistetty vapaus ja erämaa. Niin he nytkin valittivat. Yön hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko kaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa äänessä ilmeni niin jylhä ja kumea suruisuus, että Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt tulevaisuuden tyynissä, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen, surunsekaisen kauhun alkavan kouria sydäntään.
Vinitius kiersi käsivartensa hänen olkapäidensä ympäri ja lausui:
"Älä pelkää armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentähden ovat kaikki vivariot täynnä petoja."