"Älä sääli minua enemmän kuin itsekään säälin itseäni. Ennen sinä viihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellä ikävöit Roomaa."
"Ikävöin nytkin Roomaa!"
"Niin, sinä olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu siellä Tiberin takana. En sitä ensinkään ihmettele enkä liioin sinua moiti. Mutta sitä ihmettelen, että vaikka sinä sanot tuon oppisi olevan kokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan avioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina surumielinen, ja kun sinä rupesit kristityksi, niin lakkasit sinäkin hymyilemästä. Älä siis koetakaan väittää, että se olisi iloinen oppi! Roomasta sinä palasit entistä surullisempana. Jos kristittyjen rakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden! en seuraa minä teidän jälkiänne."
"Siihen on omat syynsä," vastasi Vinitius. "Vakuutan sinulle—en kautta Bakkuksen kiharoiden, vaan kautta isäni varjon—etten vielä milloinkaan ole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyään elän. Mutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen huomannut, että kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran uhkaavan häntä. En tiedä mikä vaara se olisi ja mistä päin se tulisi, minä vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn lähestyvän."
"Kahden päivää perästä koetan hankkia sinulle luvan lähteä Antiumista ja viipyä poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea näyttää nyt tyyntyneen, ja mikäli minä saatan nähdä, ei sinua ja Lygiaa enää uhkaa mikään vaara."
"Tänään viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitä tekemistä minulla oli
Roomassa, vaikka tein matkani aivan salaa."
"Mahdollisesti hän vakoilee sinua. Nyt hänen kuitenkin täytyy taipua minun tahtoni alle."
Vinitius seisahtui äkkiä ja virkkoi:
"Paavali sanoo, että Jumala joskus varoittaa ihmisiä, mutta ettei silti saa uskoa enteisiin. Minä koetankin olla uskomatta, mutta en pääse pelostani. Mutta ehkä minä saankin keventää sydäntäni kertomalla sinulle erään tapauksen. Istuimme kahden, minä ja Lygia, ja yö oli ihana niinkuin tämäkin yö. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin lausua, kuinka onnelliset ja tyytyväiset olimme. Äkkiä rupesivat jalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minä vain en siitä hetkestä lähtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun kuin uhkaus, kuin tapaturman enne… Sinä tiedät, etten minä ole mikään pelkuri, mutta kas, sinä yönä oli pimeys täynnä kauhua. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta. Vielä tänäkin hetkenä olen kuulevinani samat äänet ja sydäntäni kalvaa levottomuus, ikäänkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveä vaara ja ikäänkuin hän tarvitsisi apuani … vaikkapa noita jalopeuroja vastaan. Minä olen tuskissani. Hanki minulle lupa lähteä täältä, sillä muuten lähden ilman lupaa. En saata istua täällä, sanon sen vieläkin: en saata!"
Petronius hymähti.