"Sellaista ei vielä ole tapahtunut," puhui hän, "että konsulien poikia tai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitä siis odota se kuolema, vaikka kyllä voi odottaa mikä muu tahansa. Kuka sitäpaitsi takaa, että pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsähärät osaavat mylviä aivan yhtä komeasti. Minä puolestani teen pilkkaa enteistä ja merkeistä. Viime yö oli lämmin ja tähtiä putosi vallan satamalla. Moneen tekee sellainen näky kolkon vaikutuksen, mutta minä ajattelin tyynesti: jos minunkin tähteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa nykyistä seuraani!…"
Hän vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua:
"Mutta jos teidän Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hän teitäkin voi varjella kuolemasta."
"Voi kyllä," vastasi Vinitius ja loi silmänsä taivaalle, joka oli täynnä tähtiä.
NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Nero soitti ja lauloi hymniään »Kypron herttuattaren» kunniaksi, johon hän itse oli tehnyt sekä sanat että sävelen. Hän oli hyvässä äänessä ja tunsi soittonsa todella riistävän kuulijat mukaansa. Hänen rintansa laajeni ja hän innostui itsekin. Vihdoin hänen mielensä valtasi sellainen liikutus, että hän kävi aivan kalpeaksi. Hän ei kysynyt läsnäolijainkaan kiitosta—ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko hänen elämänsä aikana. Hetkisen ajan hän istui, sormet liikkumattomina sitran kielillä ja pää kumarassa, mutta sitten hän äkkiä nousi ja virkkoi:
"Olen väsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittäkää sillaikaa sitrat."
Ja näin sanottuaan kääri hän silkkisen huivin kaulansa ympäri.
"Tulkaa te kanssani," virkkoi hän Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka istuivat salin perällä. "Anna sinä, Vinitius, minulle käsivartesi, sillä olen väsyksissä. Petronius saa puhua minulle musiikista."
He läksivät palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja sirotettu täyteen safrania.