"Katukaa syntejänne, sillä hetki on tullut. Jo on Herra lähettänyt tulensa hävittämään rikosten ja irstauden kaupunkia, uutta Babylonia! Tuomion, vihan ja koston hetki on tullut… Herra lupasi tulla, ja pian näette Hänen tulevan! Mutta hän ei enää tulekaan Karitsana, joka uhrasi verensä teidän syntienne tähden, vaan hirveänä tuomarina, joka vanhurskautensa vihassa syöksee syntiset ja epäuskoiset kadotukseen… Voi maailmaa ja voi syntisiä, sillä ei heille enää armoa löytymän pidä… Jo näen Sinut, Kriste! Tähdet putoavat sateena taivaalta, aurinko pimenee, maa halkeilee ja kuolleet nousevat haudoistaan, mutta Sinä tulet torvien soidessa ja pyhät enkelijoukot Sinun kanssasi, tulet keskellä pitkäisen jylinää. Minä näen ja kuulen Sinut, oi Kriste!"

Hän vaikeni, nosti silmänsä taivasta kohti ja jäi katsomaan ikäänkuin hän jossakin kaukana olisi nähnyt hirveän näyn. Äkkiä alkoi maan päältä kuulua kumeaa tärinää … tärähdys, toinen, kymmenes. Palavassa kaupungissa olivat nimittäin rakennukset pitkin kokonaisten katujen mittaa alkaneet romahdella lysyyn. Mutta suurin osa kristittyjä piti siitä johtuvaa melua selvänä taivaan viittauksena: he luulivat viimeisen päivän tulleen. Usko Kristuksen äkillisestä tulemisesta ja maailman lopusta oli näet levinnyt heidänkin joukkoonsa, ja tulipalo kaupungissa oli tietysti ollut omiaan kiihoittamaan tätä uskoa. Kauhistus valtasi siis nyt ihmisjoukon. Toiset toistelivat toistelemistaan: "tuomiopäivä on tullut!…" Toiset peittivät käsillään kasvonsa, luullen maanjäristyksen raivoavan ympärillään ja halkeamista syöksyvän esiin helvetin petoja käymään syntisten kimppuun. Toiset huusivat: "Kriste, armahda meitä! Lunastaja, ole laupias!…"—toiset tunnustivat ääneen syntinsä ja toiset karkasivat ystäviensä syliin, jotteivät kauhistuksen hetkellä olisi yksin.

Joukossa oli kuitenkin sellaisiakin kasvoja, jotka näyttivät olevan kotoisin taivaan mailta, kasvoja, joita kirkasti yliluonnollinen hymy ja joissa ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Tuon tuostakin nostettiin jossakin kummia huutoja: ihmiset puhuivat uskonhuumauksessaan käsittämättömiä sanoja käsittämättömillä kielillä. "Herää sinä, joka makaat!" kajahti jostakin luolan pimeästä nurkasta. Mutta ylinnä muita ääniä jyrisi Crispuksen huuto: "valvokaa! valvokaa!"

Ajoittain vallitsi hiekkahaudassa hiiskumaton hiljaisuus. Tuntui siltä kuin ihmiset henkeä pidätellen olisivat odottaneet, mitä tuleman piti. Silloin ei kuulunut muuta kuin kumina hajoavasta kaupungista. Sitten pääsivät rukoukset, voihkeet ja huudot taasen vauhtiinsa. "Lunastaja, ole laupias!" Tuon tuostakin korotti Crispus äänensä ja huusi: "Hyljätkää maallinen omaisuutenne, sillä vähän ajan perästä ei pidä maaperää teidän jalkainne alla oleman! Hyljätkää maallinen rakkautenne, sillä ei Herra huoli niistä, jotka rakastavat luontokappaleita enemmän kuin Luojaa! Voi mahtavia! voi rikkaita, voi irstaisuudessa eläjiä! voi miehiä, vaimoja ja lapsia!…"

Äkkiä tuntui hiekkahaudassa tärähdys, joka oli kovempi kuin kaikki edelliset. Ihmiset heittäytyivät silloin maahan ja laskivat käsivartensa ristiin rinnalle, ikäänkuin sillä merkillä suojellakseen itseään pahoja henkiä vastaan. Kaikki hiljeni, ei kuulunut muuta kuin hätäistä hengitystä ja kauhistuneita kuiskauksia: "Jeesus, Jeesus, Jeesus!" sekä silloin tällöin lapsen itkua. Äkkiä lausui tyyni ääni polvistuvan ihmisjoukon päiden päällitse:

"Rauha olkoon teille!"

Puhuja oli apostoli Pietari, joka juuri oli tullut hiekkahautaan.

Hänen äänensä sointu karkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken kauhun. Oli kuin paimen olisi tullut laumaan ja asettanut lampaiden pelon. Ihmiset nousivat maasta, likeisimmät pakenivat hänen jalkainsa juureen, ikäänkuin etsiäkseen turvaa hänen siipiensä varjosta. Hän ojensi käsivartensa heidän puoleensa ja lausui:

"Minkätähden te epäilette teidän sydämissänne? Kuka teistä tietää, mitä saattaa tapahtua ennenkuin hetki tulee? Babylonin Herra kyllä hävitti tulellaan, mutta teille, jotka kaste on pessyt ja jotka Karitsan veri on lunastanut, on tapahtuva hänen laupeutensa, ja te saatte kuolla Hänen nimensä huulillanne. Rauha olkoon teidän kanssanne!"

Crispuksen hirveiden, armottomien sanojen perästä vaikutti Pietarin puhe kuin suloinen voide. Pelon asemesta valtasi ihmisten mielet nyt rakkaus Jumalaan. Kristus kävi taasen heidän silmissään siksi, jota he apostolien kertomusten kautta olivat oppineet rakastamaan. Hän ei ollutkaan armoton tuomari, vaan suloinen, kärsivällinen Karitsa, jonka laupeus oli satoja kertoja suurempi kuin ihmisten pahuus. Lohdutuksen tunne elähdytti kaikkien läsnäolijoiden mielet ja heidän sydämensä uhkui kiitollisuutta apostolia kohtaan. "Me olemme lampaitasi, ruoki meitä!" huudettiin eri tahoilta, mutta likeisimmät lausuivat: "älä meitä heitä koston päivänä!" He olivat polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta kun Vinitius sen näki, likeni hän apostolia, tarttui hänen vaatteidensa liepeeseen, kumarsi päänsä ja puhui: